Oli aika jolloin tartuin Paavo Haavikon teoksiin varauksella, epäillen, jopa peläten. Näin saattaa joiltain osin olla asian laita vieläkin, mutta hänen varhaistuotantonsa on ainakin tullut tutuksi, jopa ystäväksi. Esikoiskokoelma Tiet etäisyyksiin (1951) lienee ensimmäisiä varauksettoman vastaanoton saaneita modernistisia runokokoelmiamme. Ja kyllä, kirjassa on tuoreuden tuntua vielä 60 vuoden jälkeenkin.
Yleisvaikutelma on säe/lause-tasolla hieman toteava, puheenomainen ja sävyltään fatalistinen. Proosamaisuus on (aikalaisrunouteen verraten) selviö, lyhyisiin runoihin ”lyyrisyyttä” tuovat toisto ja variointi, joita kyllä käytetään niukasti. Passiivi tuntuu myös uudelta keksinnöltä, joskin lienee niin etten ole kiinnittänyt siihen huomiota mitallisessa runoudessa. Kuvallisuus syntyy muutamin siveltimenvedoin, joissain kohdin jälki on varsin impressionistista. Soljuva rytmi tulee proosamaisuudesta huolimatta pilkutuksen ja säkeistämisen avulla, kieli on kuin onkin kevyesti etenevää. Runojen puhuja on usein hallitsija, talollinen, kauppias tai muu itsenäinen, sidonnaisuuksista vapaaksi hahmottuva henkilö, jonka puhe heijastuu myös selvää kertojaa karttaviin runoihin: teoksen läpäisevä itsensä tiedostava puhe. Viitteitä ajasta, paikasta ja puhujasta löytyy osastojen nimien lisäksi niukanlaisesti yksityiskohdista. Puhujia on useita, joskin teeman tuntuessa usein olevan ajallisuus, sen rajallisuus tai toistuvuus, puhujan asento ts. asema tai perspektiivi asettuu samaan jatkumoon, erilaisin variaatioin.
