Apinat kommunikoivat elein, ilmein sekä äännähdysten sävyillä ja rytmillä. Entä tulevatko apinat väärinymmärretyksi? Epäilen. Ei siis ihme, että ihmisten - eli karkeasti ottaen pitkälle kehittyneiden apinoiden - välisestä välittömästä vuorovaikutuksesta suurin osa on nonverbaalista viestintää. Kommunikaatiokatkokset syntynevät usein juuri sanallisen ja ei-sanallisen ilmaisun välisestä ristiriidasta sekä kyvyttömyydestä ilmaista itseään sanoin juuri siten kuin on tarkoittanut. Unohtaa ei tietysti sovi kemioiden hankausta ja pahansuopuuttakaan, mutta ne taitavat olla ihmiseläimeen sisäänkirjoitettua ja toisaalta helpommin tunnistettavissakin.
Kun sanallinen ilmaisumme sai kirjalliset ulottuvuudet - melko äskettäin evoluution mittakaavassa - ei siis ollut mikään ihme, että kommunikointivaikeudet kasvoivat. Luku- ja kirjoitustaito kun on reippaasti enemmän mitä peruskoulun pohjalta voisi olettaa. Joskus tulee suorastaan ihmeteltyä että tällaisissa olosuhteissa on syntynyt kirjallisuutta. Väärinymmärryksiä enemmän kitkaa lienee kuitenkin syntynyt elämänkatsomusten ja suvaitsemattomuuden pyörteissä, sillä onhan kerta kaikkiaan mahdotonta ja väärin, että joku saa kirjoittaa jotain sellaista mitä ei voi ymmärtää ja/tai mikä saattaa olla vahingoksi muille (tai peräti täysin hyödytöntä, sillä onhan vähintäänkin oikeutettua vaatia että jokainen on omassa kustannuspaikassaan tehokas ja taloudellinen). Tämä koskee tietysti muutakin kirjoittamista kuin kirjallisuutta. Ja taidetta ylipäätään. Taiteen syvin olemus on kuitenkin viestinnässä, myös silloin kun sen vastaanottaminen tuntuu mahdottomalta. Miksi siis sulkea vastaanottamisen ilo muilta, vaikka harvoiltakin, jos taideteos ei vastaa omaa näkemystä? Miksemme voi antaa kaikkien kukkien kukkia?
