Filosofia on koko olemassaolonsa ajan koettanut vastata kysymykseen mitä on hyvä elämä. Vastaus vaihtelee kovasti suuntauksien mukaan. Mielenkiintoisimmat ja samalla ristiriitaisimmat ajattelijat pienessä päässäni ovat Sokrates ja Friedrich Nietzsche. Sokrateen "hyve" jää kuitenkin kovin epämääräiseksi ja Nietzschen provosoiviin sivupolkuihin voi pudota kuin Jim Morrison konsanaan. Nietzscheä käyttivät keppihevosena natsit, aivan kuten hänen arvostelemansa kristinusko(t) muokkasi Jeesuksesta mieleisensä. Näitä kahta filosofia yhdistää myös luonnontieteiden hylkääminen (S = aikalaiskäsitys?, N = Darwin), joten tiennäyttäjiksi heistä ei ainkaan itselleni ole. Martin Heideggerin käsite Dasein sen sijaan tuntuu mielekkäältä, koska ihminen on väistämättä oman ajansa lapsi ja vanki.
Uskonnoista olen aina kuvitellut olevani lähellä buddhalaista etiikkaa, mutta perustarpeiden kieltäminen ja maailmasta vetäytyminen tuskin ovat ratkaisu mihinkään. Mietiskelykään ei ole ominta lajiani, toivoa sopii että henkistä kehitystä ja kypsymistä tapahtuu silti. Kristinuskosta minulle riittäisi vuorisaarna. Sen idealismia on vain hyvin vaikea toteuttaa käytännössä.
Biologi sanoisi, että elämän tarkoitus on jatkaa elämää. Tämä toteutuu elämällä ja kuolemalla ja siinä sivussa tapahtuvalla lisääntymisellä. Mutta antaako geenin itsekkyys kaikkine sattumanvaraisuuksineen sittenkään vastausta jokapäiväiseen elämään? a) Jatkan elämää elämän itsensä vuoksi b) kuolemallani edistän muiden elämää c) lisääntymällä motivoidun kohtaan a ja vältän kohtaa b. Penjami sivuaa aihetta kirjoittaessaan kirjasta Montako minua on? Ehkäpä rakastaminen, yhteisöllisyys, itsensä toteuttaminen ja mielihyvän saaminen (en tarkoita puhdasta hedonismia, joka on enemmänkin mielihyvän hakemista) ovat sittenkin niitä perusasioita, joilla yksilöstä riippumatta päädytään jonkinlaiseen onnellisuuteen. Ja ehkäpä nämä ovat syntyneet ihmisen evoluutiossa nimenomaan palvelemaan lajin jatkumista.
Mutta olen edelleen pääsemättömissä alkuperäisen kysymyksen kanssa. Eteenpäin päästäkseni minun täytyy siis pilkkoa ajatus pienemmiksi palasiksi käsittäen arkisia askareita, tunteita, tavoitteita, unelmia, muistoja ja pieniä prioriteettilistoja. Palasia syntyykin iso liuta, josta tarkemmalla katsomisella avautuu ehkä minuuteni kuva. Entä millaisia ne palaset ovat? En kerro.
1 kommentti :
meri kirjoitti...
kristian
inhoan puhelimia. useimmmiten on aika ikävää hätkähtää puhelimen pirinään. koskaan ei tiedä mitä siitä seuraa. mutta joskus luuri kannattaa nostaa, ja puhelinkeskustelu osoittautuu mieleenpainuvaksi kokemukseksi.
sinun kirjoituksesi on juuri sellainen puhelu.
pannaan vaan voimakkaalla kädellä latomoon, sanoisin tästä tekstistä, jos olisin kustantaja.
Avatar kirjoitti...
Elämän tarkoitusta olen pohtinut minäkin. Ja jos pysytään pelkässä tarkoituksessa, kaiken pohjalla olevassa olemisen tarkoituksessa, käsittäisin, että ihmisen "siemenet", niiden levittäminen, on se asia, jonka vuoksi tänne synnytään. Ihan sama asia kuin kasveilla ja eläimillä. Tämä alkuperäinen tarkoitus selittää pitkälti ihmisen käyttäytymistä, varsinkin, jos hän on alkukantainen olio ja elää vaistojensa varassa. Mutta. Ihminen etsii useimmiten lisätarkoituksia omien päämääriensä täyttämiseksi.
Joittenkin elämän tarkoitus on nousta toisten yläpuolelle (vrt. kasvit). Joittenkin mielestä tarkoitus elämälle löytyy toisten auttamisesta. Jonkun mielestä tyytyväisyys, ilo ja onni, ovat tavoiteltavia asioita, joita saavutettaessa on tarkoitus täytetty. Jne.
Mutta aina saa kaikki tarkoitukset jonkun mutkan kautta tähtäämään lajin säilymiseen.
Minulle riittää se, että elää elämäänsä sen tarkoitusta ajattelematta, kohtaa hyviä ja huonoja aikoja, iloitsee hyvistä, ohittaa huonot (siinä sitä onkin tekemistä, voi olla iloinen, jos onnistuu), yleensä riittää, jos jaksaa elää elämänsä loppuun. :)
Tämä on omatekoista filosofointia, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Mutta näin minä ajattelen. Elämä on täynnä "tilpehööriä". Vähempikin riittäisi.
Lähetä kommentti