alula, airplane

Siipi takavasemmalla suhisee kun lentokone puhkoo pilvien hattaroita, hitaasti
ylemmäs ja ylemmäs, kunnes näyttäytyy

taivainen antarktis. Koitan puhua lentoemännälle,
ja kanssamatkustajalle, he eivät kuule! Tämä on minun
elämäni, miksei kukaan kuule, sitten

muistan tulpat korvissani, hämmennän kahvia hämmentyy
mieleni matkaan sen pyörteisen mustuuden ympäröimään aromigalaksiin
se järkyttyy

jumalallisesta lusikastani ja katoaa nieluuni,
mustaan aukkoon, ikuiseen metamorfoosiin, pudottaudumme
kosteaan ilmanalaan

saksittua (pimeys)

Pimeys saa taideteoksessa kuitenkin toisenlaisen luonteen. Mieltäisin sen itsessään neutraaliksi ilmiöksi, joka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, mutta jonka voima on sen läpitunkemattomassa määrittelemättömyydessä. Se on ilmentymä, joka ei ”kommunikoi” itseään mitenkään, koska siihen ei saa mitään otetta, koska se ei ole nähtävissä, ei sanottavissa, käsitettävissä. Läpäisemättömyydellään pimeys vastustaa kaikin tavoin myös manipuloivaa katsetta ja sen varaan rakentuvaa subjekti-objekti-suhdetta.
        Pimeys osoittaa tässä sukulaisuutta  nykyisessä filosofisessa keskustelussa ajankohtaiselle toiseuden käsitteelle. Yritykset tulkita pimeyttä, luoda sille merkityksiä, tähtäävät pimeyden haltuunottoon. Ne ovat pyrkimyksiä ”ottaa se omaksi” tiedollisella tasolla. Pimeyden toiseus ja erillisyys pyritään siis merkityksen haltuunotolla käsittämään ja sulattamaan osaksi tuttua merkitysmaailmaa. Mutta pimeys ei olisi pimeyttä, ellei se säilyttäisi toiseuttaan, jäisi ymmärrykselle vieraaksi vastustamalla omalla olemuksellaan kaikkea itsensä ”näytteille asettamista”. Se ilmeneekin käänteisesti, poissaolossaan. Yritykset kielellistää pimeyttä muuttuvat vain itseään toistavaksi hokemaksi.

asioiden järjestyksestä

Paavo Haavikolle

               airo ja loiske, veto, veto ja rantojen mutkat, terävät
               varjot, tämä on historiaa joka asuu meissä mutta

ratapenkkojen tuoksu ja vanhat asemahallit, toinen
aika ja nostalgiaa niille joilla ikää riittää, riittääkö

               että nyt henki liikkuu 10000 metrin korkeudessa,
               siivet suhisevat, näin kuuluu sanoa pilvien tasolla

ja jotain jäi tuonne väliin, murtuma, aika, kehitys
ja moderni ihminen on täällä kotonaan, kaikkialla

               aistien hämmennystä, mielihyvää mutta unohduin
               jonnekin, en ehtinyt tähän aikaan, välitilan tuntu

tai väliaikaisuuden, väärään aikaan ja paikkaan
eksyy helposti, kuka sanoi että poispääsy helppoa?

               helppoa on tarrata päivien ohimenevään kajoon
               helppoa on unohtua muottiin kenen tekemään?

sillä nautin kahvin vastoin vatsan vastustusta,
huolin tottumukseni, liu’un asteittaiseen pilveen

               ja kyllä pilvi kuuluu runoon, kaksi parempaan,
               ripaus historiaa minuutta lintuja puita, kaikki käy

käy kone ja abstrakti ja rytmi ja viiltävyys, sekin
tunne jostain puuttuvasta, mielen kynnyksellä siis

s 17

nietzschesuggestio

rumillisuus

aistimuskeli

harvatalkoot

muttainen

varhaistimus

sellipsi

haukotuksen jumala, sen sietämätön

haukotuksen jumala, sen sietämätön humala on pakenemista
laukeamisen jumala on pakenemista
päivien keskeneräinen hymy, savukkeen viipyilevä ajatus
ja paluun mahdollisuuden kieroutunut uumen on pakenemista
soljen patina ja huulien kipinä ovat pelkkää pakenemista
ikkunan kirkastuminen ja suonen nykivä onni on pakenemisista kaunein
pellavan autuas hiki kirvoittaa pakenemisen siemenen
kiskojen hiljaisuus saattaa sinut pakenemisen hetkeen
aamun letkeys keskeyttää herkeämättömän pakenemisen