s 35

rakkauslesti

sielubidee

elelinkaari

muistin kaiteet

luoletus

palkanan saitsija

ristintienristeys

ja hämärästä kaikki alkoi

kerran sattui eräs assosiatiivinen vahinko:
yksinäisyys avaa paidannappeja, otollisen valaistuksen heijastuksia
sateinen taksi, hetkellinen irtautuminen kaikista langoista
jotka sitovat jotakin, perimmäisiä vastauksia: puhtain muoto,
tämän jälkeen käännyn takaisin

mitä minulla nyt oli? mikä minulla on?
tunnetko tajunnan kankaalla, vieraantumisen pakotiet
hulluista puista ja juopunut horisontti joka painaa kämmenet mutaan
kunnes oppii kävelemään, vielä minä muistan jäätyvän silmän näyt
syvälle menevää tähtipölyä ja suuria tunteita

oliko se oikein? onko sillä väliä?
näissä raameissa kiipeän kapeita suoniasi, yhteinen hikivirta
ja muuta ajanhukkaa, muistutan ainaista unta joen rannalla, muotojen
toinen muoto: en ole täällä juuri nyt kuten teitä varten, heikkona lihaan
kaaduin kohti onnea, maissilastuja ja lähiörakkautta, pilkahduksia savuisesta kahvilasta:

kuvittele tansseja avuttomille, suonenvetoja, suloinen syvyys & uutisia unettomille
en aio katua lehtien tavoittelua synkästä valosta
en aio katua monologia terassilla, lonkerohuojuntaa vedessä
nyt on aikaa, kylkiluut ja eräs syvänne, tämä ilta ei jää historiaan
mielessä oli litisevä kevät ja tikkaat jumalalle

jos pitää palata takaisin, ehkä katsoin kuolleesta kulmasta
kai se oli päätepysäkki tai helvetin huono siirto,
se mitä tarvitsemme on täällä, raskauttavien asianhaarojen välähdys:
särkynyt täyttymys / hidas hätkähdys / hauras ymmärrys

ebentuuri

Hän kuunteli lumoutuneena, ei, hän katseli. Poika vaikutti huolettoman keskittyneeltä ja soitti koko vartalollaan, pitkät sormet tanssivat koskettimilla, Chopinin preludit soljuivat ilmassa kirkkaina ja täsmällisinä. Hän pani merkille että poika vilkaisi vain kerran ohimennen nuotteja. ”Vivace”, kultaseni, ”con fuoco, muista että herkkyyteen kuuluu intohimoa”. Vaikka mitäpä hän voisi pojalle enää opettaa. Hän oli sonnustautunut vihreään, avokaulaiseen ja kukkakuvioiseen raion-mekkoon, silmäluomissa samaa sävyä, huulissa pinkkiä. Hän tunsi itsensä nuoreksi.

Oikein hienoa, hän kuuli sanovansa, otetaanko seuraavaksi Schubertin Wanderer fantasia, jaksatko sinä? Poika nyökkäsi ja katsoi suoraan silmiin. Olemus oli äkkiä itsevarma, jopa hivenen röyhkeä? Poika kääntyi takaisin, piti käsiään pitkään ja teatraalisesti koskettimien yllä ja alkoi soittaa. Miten hän rakastikaan näitä kromaattisia vaihdoksia, sävelet tuntuivat iskostuvan raajojen kautta yhä syvemmälle häneen, jotain hyvin pakottavaa ja samalla vapauttavaa. Väkevää ja kiusoittelevaa, hän saattoi miltei nähdä Franz Peterin lied-liehittärien ympäröimänä. Hän asetti kätensä hennosti pojan olkapäälle. Sävelten välistä pidempää taukoa tuskin huomasi.

flow, catering

today at 12.17
I eat an apple with shell
I eat all the vitamins and preservatives and seeds
I'll take it as it is
as itself
as bitter and brittle
or sweet and solid
I´ll eat it without a murmur
I know that it will do me good
apple surrenders and request nothing
it slides piously to the heaven of apples
and I stay in/on this daily hell
which about apple remembers nothing
don´t remember me
don´t remember my hunger

i kärlekens land av

II

Mustan ja valkean rakkauden maassa
asuu ajatus joka polttaa mustan valkeaksi
ja valkean omaksesi:

Niin tulee valkeasta pimeyteni,
kuin kuutamouni rapautuvilla muureilla
ja valoisa kuin elämää ylentävä kuolema.
Niin tulee valkeasta tuskani,
kuin kunnian seppel hukkuvalle auringolle
ja kuin tyyni teräsmeri valon pyörremyrskyssä.
Ja sinun on sisälläni haalistuvien puiden kehtolaulu
ja sinun on sen keinuva ilo sille mikä on menetettävä
ja sinun on sen huojuva muuri: kuoleman ja sinun, sumussa
uivan kyynelten sairasvuoteen ja naarashirven silmien välillä
siellä näen ajan kivettyvän  vaipuvasta hellyydestä
suloisten kipinöiden seassa
                                                rakkauden nimessä
             
            Mustan ja valkean rakkauden maassa
            jossa tuli on takonut ilomme sortuvan talon
            valon sirpaleiksi
            ja taakaksi jota kukaan ei hautaa.

Sviter (1947)
Erik Lindegren