lento

Kun putoan, putoan koko voimalla enkä kysy kiveltä mikä on todellista, kuperkeikka hepsankeikka. Tutkin polven kolhut, lyön otsan ovenkarmiin ja nilkat telon kivirappusiin. Kuvien loputon ryöppy, norsu kylpee pesulassa, tankit vyöryy metsän aukosta sisään, kurki kutoo lämmintä matkaa varten, kello hiipii kohti hedelmäkulhoa ja sataa sormia varpaita viattomien lasten päivänä, paraatissa ammutaan ilmapallot ja alan vihdoin ymmärtää, putoaminen on vain tapa pudota (tapa kokea, huutaa extreme-mies), pieni välivaihe, että kipu on pahasta vasta kun olet turta päästä varpaisiin ja sinä, kuulinko oikein: tuska on kyllä mainio tapa hankkia tietoja, mutta ei se ainoa ole. Sinä olet ainoa.

...ikävän karkoitus?

Suosikkibloggaajani Meri kyseli muutama päivä sitten elämän tarkoituksen perään. Aiheesta on vaikea puhua kliseitä välttämättä, toisaalta kliseet eivät olisi kliseitä jos ei niissä olisi myös vinha perä. Syvempi perehtyminen aiheeseen vaatisi tietysti henkilökohtaisempaa otetta, mutta koska en mielelläni puhu itsestäni (vaikka joku voisi toisin ja virheellisesti päätellä runoistani) kiertelen ja kaartelen ensin.

Filosofia on koko olemassaolonsa ajan koettanut vastata kysymykseen mitä on hyvä elämä. Vastaus vaihtelee kovasti suuntauksien mukaan. Mielenkiintoisimmat ja samalla ristiriitaisimmat ajattelijat pienessä päässäni ovat Sokrates ja Friedrich Nietzsche. Sokrateen "hyve" jää kuitenkin kovin epämääräiseksi ja Nietzschen provosoiviin sivupolkuihin voi pudota kuin Jim Morrison konsanaan. Nietzscheä käyttivät keppihevosena natsit, aivan kuten hänen arvostelemansa kristinusko(t) muokkasi Jeesuksesta mieleisensä. Näitä kahta filosofia yhdistää myös luonnontieteiden hylkääminen (S = aikalaiskäsitys?, N = Darwin), joten tiennäyttäjiksi heistä ei ainkaan itselleni ole. Martin Heideggerin käsite Dasein sen sijaan tuntuu mielekkäältä, koska ihminen on väistämättä oman ajansa lapsi ja vanki.

lepo

Rikki! hän huusi kimeällä ja valittavalla äänellä. Sieluun sattuu! Selvä peli, tuumin. Otin skalpellin ja avasin rintalastan. Sydän pomppi hullun lailla ja pyrki koko ajan jonnekin. Sohaisin sitä pari kertaa ja johan asettui. Mutta jäljet piti korjata. Parsin elimen kokoon, tuskainen ilme hänen kasvoillaan jatkui. Hän osoitti päätään etusormellaan ja pyöräytti sitä muutaman kerran. Tottahan toki! Ilman muuta! (tietysti vika oli päässä). Porasin kallon auki: niin levollisilta näyttivät aivot, varmuuden vuoksi ompelin muutaman tikin. Mutta nyt hän osoitti rintaansa ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Avasin rintalastan uudelleen, vaihdoin sydämen ja aivojen paikkaa keskenään. Hänen ilmeensä asettui ja valitus loppui.

puntarissa runolevyjä

Vuosi sitten kuuntelin Ylen kulttuuripeiliä, jossa toimittaja esitteli kolmea runolevyn tehnyttä runoilijaa. Tutkiva journalismi oli jäänyt puolitiehen, koska jutussa annettiin ymmärtää näiden kolmen olevan ainoat lajissaan. Siispä tuon nyt julki tiedossani olevia julkaisuja.

A. W. Yrjänän Lilith on julkaissut hänen kokoelmansa Rota & Arcana tuplalevynä. Saarikoskimaisia, lyhyitä viipaleita on yhteensä 103 kappaletta. Hieman ihmetyttää ettei runoihin ole tehty minkäänlaista äänitaustaa, osaamisesta ei varmaan olisi ollut puutetta. Nyt kokonaisuus jää hieman puuduttavaksi, mitä korostaa äänityksen kaikuefekti: Se tuo mieleen kirkkosaarnan. Ehkäpä levyn on laskettu tekevän kauppansa joka tapauksessa, kirjojen tavoin.

Heli Laaksosen Jänes pussis (Sammakko) on jo hieman elävämpää tavaraa. Studioäänityksissä on käytetty kuvittavia elementtejä, mutta itse runot Laaksonen lausuu korostetun hitaasti, mikä tuntuu jähmettävän elävää kieltä. Livetaltioinneissa rytmi on jo kohdallaan ja myös puhe runojen välillä sekä yleisön reagointi sopivat hyvin runojen murremaailmaan. Kirjallisessa muodossa karsastan Laaksosen runoja, mutta lausuttuna ne heräävät eloon ihan toisella tapaa. Laaksonen on julkaissut myös toisen äänikirjan, Sulavoi (Otava).

äsken niin syvänsininen

Äsken niin syvänsininen taivas levittää siipensä
ja helmeilee valkoisena kuin joutsen.

Järvi kimaltaa, talojen ikkunat kylpevät
käsittämättömässä hohteessa, koivujen paljaat rungot sädehtivät!
Tuli niin kirkasta ettei nähnyt mitään.

Aurinko kasvoi silmissä, kylmät värinät, iho
nousee kananlihalle. Ja minä kuulen sen,