viisi kirjaa

Luulisin että suomalaisessa runoudessa on tapahtunut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän ja mielenkiintoisempia asioita kuin niitä edeltäneellä kahdella vuosikymmenellä. Tässä voi tietysti olla myös perspektiiviharhaa, sillä jälkimmäisen suhteen en kuulu aikalaisiin. Toki sen ajan runoutta on tullut kahlattua läpi. Kaanon on epäilemättä rakentunut näinkin lyhyessä ajassa, vaikkei se kirjallisuuden opetuksessa näkyisikään. Runoilijoiden uraa ja tuotantoa enemmän minua kiinnostavat kuitenkin yksittäiset teokset. Millaiset teokset ovat ohjelmoituneet hermoratoihini ja miksi? Millaiset teokset näyttäytyvät jäntevinä kannesta kanteen ja ovat ns. kestäneet aikaa parhaiten? Suuresta joukosta hyviä kirjoja muististani valikoitui viisi kirjaa, joissa on tinkimättömästi täysin oma maailmansa ja hyvin persoonallinen ääni, joissa yksittäiset runot paitsi tukevat toisiaan niin tulevat toimeen omillaan, yksilöllisinä olioina.

kurjuuden kuningas

alkeellinen omakuva

Minulla on härän sydän ja näkymättömät sarvet, odotan toukokuun laulua, siinä viulut soivat kuin lintujen viserrys, taustalla metsän huilujen keveys, alkusoitto d-duurissa… tällaista voisi olla kun lähtö on lähellä, kun hiljaa suloisesti hiivutaan pois. Minun lähtöni on kuitenkin johtanut väärälle planeetalle, kuin lintu liian kevyen painovoiman armoilla: räpyttelen minuuttiin 47 sekuntia. Ja nämä täällä ovat nopeita ja hätäisiä, kahvi jää kuppiin, kumi käryää asvaltilla, ruoka hyökkää henkitorveen. Minä syön hitaasti, pesen hitaasti, käärin sätkän kuin elämän, liian tiukan tuskin imettävän, kuljen pilvessä, kiirehdän

kylmä rinki

Yksi harvoista minua koukuttaneista amerikkalaissarjoista on jo ties monettako uusintakierrosta esitettävä kulttisarja Kylmä rinki.  Niin, en kuulu Alibin lukijoihin, en katsele Poliisi-TV:tä eikä kuvitteellinen radiopuhelimeni ole viritetty poliisiradion taajuuksille. En muutoinkaan usko, että katsojakunta koostuisi em. kohderyhmästä. Miksikö, siksi että Kylmä rinki ei ole sen enempää faktoihin perustuvaa kuin sosiaalipornoakaan vaan viihteellinen draama. Vaikka se pyörii vahvasti väkivallan ympärillä, niin väkivalta ei kuitenkaan ole teema vaan väline tutkia nurkkaan ahdistettua ihmisluontoa.

Kaiken takana on tietenkin vahva käsikirjoitus, kuten HBO:n sarjoissa yleensäkin. Kun ihmiseltä riisutaan suurin osa normaalielämän edellytyksistä, syntyy sosiaalipsykologinen tutkielma yksilöistä ryhmäpaineessa ja pelon ilmapiiristä. Syntyy myös yhteiskunnallinen tutkielma tasa-arvoiseksi itseään väittävästä amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa moni elää jo syntymästään saakka samoilla ehdoilla kun vankilamiljöössäkin, joten vaihtoehtojen puutteessa ajaudutaan rikollisille teille. Herää kysymys siitä, miksi etniset ryhmät ovat kaltereiden takana yliedustettuina suhteessa väestömääräänsä ja miksi kovatkaan rangaistukset eivät kitke rikollisuutta. Ja edelleen, syntyy myös filosofinen, suorastaan eksistentiaalinen tutkielma olemassaolon edellytyksistä ahtaassa tilassa.

kyllä kuule matkailu avartaa

…kyllä kuule matkailu avartaa mutta sydäntä ei paranna mikään ja kuoret, ne pitäisi rikkoa heti. Puhuit pitkään unen ajasta, kellumisen taidosta, keveistä viittauksista. Mitä tuhlausta! Laita Zeppelin soimaan, se vanha vinyyli, sytytä yrtit sytytä Vergiliuksen liepeet. Anna minun laskostaa hiuksesi patjalle, riisua tuo meduusan huntu, joka hämärtää päivät meren vaahdoksi. Minä unohdan kaiken, sanaristikot, aamupanot, Töölönlahden, kaiken; puhelimen tuuttauksen, öisen tuhinan ja silakkatahnan, kosteat hiuksesi, kerta kaikkiaan

s 18

pakanatarha

sinilevähdys

femma fatale

nahkavyöhyke

ristiriista

liekkimielikki

terrakottarainen

kyykyttämisen historia

Katsoin pari kuukautta sitten Kristian Smedsin Tuntematon sotilas-näytelmän televisiosovituksen. Muistijälki on edelleen vahva, kokemus ei ole jättänyt minua rauhaan. Olen nähnyt pätkiä siitä aiemminkin ja nytkin katsoin sitä ajoittain toisella silmällä. Konservatiivipiireissä vahvaa närkästystä ja loukkaantumista aiheuttanut näytelmä ei aikanaan maistunut kaikille kriitikoillekaan, liekö syynä ollut kyvyttömyys nähdä yhteiskunnallisten rakenteiden taakse.

Kohtaukset noudattivat melko uskollisesti alkuperäistä dialogia, joten sikäli sitä oli helppo seurata korvallakin.  Merkityksellisen näytelmästä tekevät kuitenkin alkuperäisestä erottuvat ja niitä rikkovat kohtaukset, kuten alun sulkeiset, jossa käskyttäjien ja käskytettävien roolit vaihtuvat. Tämä kuva saa suuremman symboliarvon vasta näytelmän loputtua, kun kokonaiskuva yhteiskunnan tilasta alkaa hahmottua.

Sillä siitä lopulta on kyse. Smedsin versio on erittäin humaani ja yhteiskunnallisesti kantaaottava. Sodasta tulee vertauskuva yhteiskunnan piilossa olevista väkivaltarakenteista, jossa köyhät valjastetaan ideologiaan ja propagandan avulla tykinruuaksi. Vihollinen ei ole ihminen, vaan kylmä metallinen kuori. Nämä pesukoneet ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassamme ja niistä on kilpailuyhteiskunnan nimissä tehtävä selvää oman menestyksen varmistamiseksi. Tämä kapitalistien pyhä ohjenuora on siitä nerokas, että sillä ohjelmoidaan kaikki yhteiskuntakerrokset ”ymmärtämään” että oma perse on lähinnä. Hajota ja hallitse. Yhteisöllisyyttä esiintyy vain juhlapuheissa. Todellisen tasa-arvon siemenen sisällään pitämä demokratia alistetaan häikäilemättömän vallankäytön välineeksi. Suomi-neito on jo moneen kertaan myyty, nyt se on pelkkä muulle maailmalle kaupiteltu kiiltokuva, kuviteltu hyvinvointivaltio jossa kaikki laskut maksatetaan heikko-osaisemmilla.

hetki ben furmanin seurassa

saanko puhua suoraan?
mitä tarkoittaisi sanoa ei kehonsa merkeille?
missä on raja sen välillä mikä on minua ja mikä toista?
milloin vastuu laajenee asioihin, jotka ylittävät tavanomaisen rajan?
iskeekö salama ylhäältä alas vai alhaalta ylös?
käytettiinkö vaikuttamisessa sopimattomia keinoja?
kuinka löytää reittinsä tärkeät etapit?

tuuliset metsät

Myytit asuvat kolmen tuulen maassa.

Kivet jauhavat ajatuksista maukasta leipää,
sitä annetaan filosofille evääksi.

Hopeisesta maljasta maistaa mielellään.
Ensin humaltuu, sitten tulee riippuvaiseksi.

Kiiltää lauseen pitkä peitsi, hän rypistää kulmiaan,
katsoo myllyä kuin vertaistaan.
Kuin jokin pyrkisi tyhjään tilaan.

kanaalin vesi seisoo

Kanaalin vesi seisoo, terassi tyhjenee.
Leopardipukuinen nainen kopsuttelee kauas kohti iltaa,
tuoksuineen, haluineen, kaikkineen. Inga kulkee
kukkamekossa, tyttö imee pirtelöä, mies napauttaa savukerasiaa,
          kääntää sivua tuuli kaataa
aurinkovarjon. Inga tahtoo,
Ich liebe dich, was, hyväilee hiuksia, schön, schön
               nauraa.     Hetkeä ennen
kalan perspektiivistä lokkia ei ole olemassa.
Ruoho ilakoi tuulenvireessä, kylpee valossa
                    lupausten ilta.

f 6

kateenkorva, korvakateus

monessa mielessä keitetty

alula, airplane

Siipi takavasemmalla suhisee kun lentokone puhkoo pilvien hattaroita, hitaasti
ylemmäs ja ylemmäs, kunnes näyttäytyy

taivainen antarktis. Koitan puhua lentoemännälle,
ja kanssamatkustajalle, he eivät kuule! Tämä on minun
elämäni, miksei kukaan kuule, sitten

muistan tulpat korvissani, hämmennän kahvia hämmentyy
mieleni matkaan sen pyörteisen mustuuden ympäröimään aromigalaksiin
se järkyttyy

jumalallisesta lusikastani ja katoaa nieluuni,
mustaan aukkoon, ikuiseen metamorfoosiin, pudottaudumme
kosteaan ilmanalaan

saksittua (pimeys)

Pimeys saa taideteoksessa kuitenkin toisenlaisen luonteen. Mieltäisin sen itsessään neutraaliksi ilmiöksi, joka ei sinänsä ole hyvää tai pahaa, mutta jonka voima on sen läpitunkemattomassa määrittelemättömyydessä. Se on ilmentymä, joka ei ”kommunikoi” itseään mitenkään, koska siihen ei saa mitään otetta, koska se ei ole nähtävissä, ei sanottavissa, käsitettävissä. Läpäisemättömyydellään pimeys vastustaa kaikin tavoin myös manipuloivaa katsetta ja sen varaan rakentuvaa subjekti-objekti-suhdetta.
        Pimeys osoittaa tässä sukulaisuutta  nykyisessä filosofisessa keskustelussa ajankohtaiselle toiseuden käsitteelle. Yritykset tulkita pimeyttä, luoda sille merkityksiä, tähtäävät pimeyden haltuunottoon. Ne ovat pyrkimyksiä ”ottaa se omaksi” tiedollisella tasolla. Pimeyden toiseus ja erillisyys pyritään siis merkityksen haltuunotolla käsittämään ja sulattamaan osaksi tuttua merkitysmaailmaa. Mutta pimeys ei olisi pimeyttä, ellei se säilyttäisi toiseuttaan, jäisi ymmärrykselle vieraaksi vastustamalla omalla olemuksellaan kaikkea itsensä ”näytteille asettamista”. Se ilmeneekin käänteisesti, poissaolossaan. Yritykset kielellistää pimeyttä muuttuvat vain itseään toistavaksi hokemaksi.

asioiden järjestyksestä

Paavo Haavikolle

               airo ja loiske, veto, veto ja rantojen mutkat, terävät
               varjot, tämä on historiaa joka asuu meissä mutta

ratapenkkojen tuoksu ja vanhat asemahallit, toinen
aika ja nostalgiaa niille joilla ikää riittää, riittääkö

               että nyt henki liikkuu 10000 metrin korkeudessa,
               siivet suhisevat, näin kuuluu sanoa pilvien tasolla

ja jotain jäi tuonne väliin, murtuma, aika, kehitys
ja moderni ihminen on täällä kotonaan, kaikkialla

               aistien hämmennystä, mielihyvää mutta unohduin
               jonnekin, en ehtinyt tähän aikaan, välitilan tuntu

tai väliaikaisuuden, väärään aikaan ja paikkaan
eksyy helposti, kuka sanoi että poispääsy helppoa?

               helppoa on tarrata päivien ohimenevään kajoon
               helppoa on unohtua muottiin kenen tekemään?

sillä nautin kahvin vastoin vatsan vastustusta,
huolin tottumukseni, liu’un asteittaiseen pilveen

               ja kyllä pilvi kuuluu runoon, kaksi parempaan,
               ripaus historiaa minuutta lintuja puita, kaikki käy

käy kone ja abstrakti ja rytmi ja viiltävyys, sekin
tunne jostain puuttuvasta, mielen kynnyksellä siis

s 17

nietzschesuggestio

rumillisuus

aistimuskeli

harvatalkoot

muttainen

varhaistimus

sellipsi

haukotuksen jumala, sen sietämätön

haukotuksen jumala, sen sietämätön humala on pakenemista
laukeamisen jumala on pakenemista
päivien keskeneräinen hymy, savukkeen viipyilevä ajatus
ja paluun mahdollisuuden kieroutunut uumen on pakenemista
soljen patina ja huulien kipinä ovat pelkkää pakenemista
ikkunan kirkastuminen ja suonen nykivä onni on pakenemisista kaunein
pellavan autuas hiki kirvoittaa pakenemisen siemenen
kiskojen hiljaisuus saattaa sinut pakenemisen hetkeen
aamun letkeys keskeyttää herkeämättömän pakenemisen

mitä on totutun tuulilasin takana

”90-lukulaisista” runoilijoista ensimmäisenä ehätti julkaisemaan esikoiskokoelmansa Jyrki Kiiskinen. Runoilija vaaran rinteellä ilmestyi 1989. Kärjistäen voisi sanoa, että teoksessa esittäytyy nuori vihainen mies, mutta anarkistisen ja antimilitaristisen alun jälkeen runot hakeutuvat laajalle rintamalle: kuvastoltaan konkreettiset ja aiheiltaan usein mystiset runot hakeutuvat kohti tuntematonta, jota lähestytään myös viittauksin antiikin ja Raamatun myytteihin. Kokoelma sisältää myös lähtökohdiltaan hyvin arkisia runoja sekä yhden pitkän roolirunon. Jo tästä esikoisesta voi löytää Kiiskisen ominta tapaa käyttää kieltä: tiivis ilmaisu ja tiukka, osin kiivas rytmi ovat myöhemmissäkin kokoelmissa leimaa-antavina piirteinä.

Sillä ei ole nimeä (1990) on pitkä ja esikoisen vastapainoksi seesteinen runoelma, jossa puhuja liukuu päivien ja sekuntien lomitse miltei odysseiana vaeltaen päivittäisten havaintojen, keittiön, työpaikan, kadun ja telttaretkien kautta omaan itseen. Rytmiinsä nähden yllättävän levollisesti etenevät säkeet - voisi miltei puhua kerronnasta - käyvät vääjäämättömästi kuin kello kohti loppua, jota ei kuitenkaan ole: alkupuolen säkeet voisi hyvin sijoittaa viimeisten perään satunnaisen lukijan sitä huomaamatta. Temaattisesti kirja liikkuu samoissa merkeissä ja kertoo ikään kuin arjen estetiikan keinoin että totuus löytyy kaurapuurosta. Esikoiskokoelman tapaan myös tämä toinen kokoelma sisältää viittauksia rocklyriikkaan.

riipinen

Mustavalkomaanantaissa ollaan ulkona. Klikkaa suuremmaksi.

sanat soivat räikeästi

Sanat soivat räikeästi ja raakkuen, ei, sanomisen tapa
ja kukapa täällä kasvot peruslukemilla
liihottaisi, paitsi nenäapina: se ui ja märehtii tyynesti.
Mutta hyväili meitä aamun letkeys, toivossa nouseva päivä!
Katson kuvaa, sinä seisot rannalla hiukset hulmuten pitkä takki ylläsi,
jotain joulu-maaliskuun väliltä, kaislat huojuvat, vesi vapaana.
Kenties vaellat rehevöityneen järvesi rannalla

f 5

korsetti, korni setti

reipasta reittiä, reittä

faradayn häkki

Varjot leikkivät seinällä, järkkymätön kynttilä
          hohtaa huoneeseen syvää hiljaisuutta, sydän

(sytyttämättömät kynttilät leijuvat hohtaen vastaan)

hukkuu taliin. Sanomalehti vaatemytty tyynyt lattialla.
          Olet täällä taas.                                                        Jokin sävel

(kauhot kämmenen verran pimeyttä, siihen tottuu)

kieppuu lähelle ja pois, en saa siitä kiinni.
          Kiveksiä särkee, kiivaasti liikkuvat luomiesi alla

se ikävä paikka

puhu tuuleen

Eläessään hän kulki
kuin tuuleen, kuolemassa katosi maailman tuuliin.
Tai ehkä hän oli vain tuulta nopeampi?
Tuulesta temmattu? Minä ajattelen häntä
ja kuvittelen saavani tuulta siipieni alle.
Sellaista se on, tuulta ja tyventä – mutta minä tyynen
makasin ja tuuleen sousin, se oli yhtä huopaamista.
Mistä tuuli puhaltaa, haistatko tuulet? Pane sinäkin

s 16

taivaanlaari

syystakeinen

ylkäosaton

lyhty-ylväs

hämylämmin

putouksellinen

ahdikas

midsommarnatt i tenala

(Juhannusyö Tenholassa)

Kesät putoavat kuin lumi
saman ikkunan takana, valkoinen hämärä
syvenee kohti omaa valoaan
Istun keittiönpöydän ääressä ja ajattelen
köyhyyttä, vankeutta…
Hitaalla kuolemalla on monet hymyilevät kasvot,
sekoitamme ne päivittäin.
Elämä kuin talous, elämä kuin kuri ja kouristus
Kultakuumetta, kaihia, kivisydän…
Meitä on jymäytetty. Öisin nukkuu se joka pystyy,
ja katso miten nukkuva nukkuu, lepattavin sormenpäin
hän uneksii elävänsä…
Mutta ikkunan takana juhannusyön liikkumaton valkeus,
vanhat kuuset pujottavat juurensa syvälle maahan
kohti uumenien salaisia suonia
Ja juuret nukkuvat siellä, tiiviisti maan lämpöön kietoutuneina
ja juovat maapallon syvistä vesistä

saksittua (eliot)

"...hän seuraa samanaikaisesti monia rinnakkaisia aiheita, irroittaa runokuvat itsenäisiksi aineosiksi, luopuu runon yhtenäisestä loogillisesta 'juonesta', katkaisee yhden aiheen äkkiä poikki ja siirtyy toiseen. Hänen päämääränään on koko ajan monikerroksellisuus, orkestraalisuus; hän haluaa herättää samanaikaisesti mahdollisimman monta vaikutelmaa ja tehdä lukijan runoelämyksen kolmiulotteiseksi, monisärmäiseksi. Hän suorittaa rohkeita näkökulmanmuutoksia ja rakentaa runonsa usein sinfonisesti, rinnakkais- ja kontrastivaikutelmien varaan, hän yllättää lukijan äkillisillä siirtymillään ja eriskummallisilla runokuvillaan; hän ei koskaan selitä lähemmin tarkoituksiaan, vaan tyytyy ainoastaan viittaamaan lukijalle pääsuunnan."

Peilien viidakossa, T. S. Eliotin runouden tarkastelua
Kai Laitinen 1949 *

ihmisenä olemisen kipeys

Lauri Otonkoski on kirjallisessa ilmastossamme poikkeuksellinen epäpuhtaan runon viljelijä. Hänen ilmaisunsa on puhelevaa: vaikka hän polkaisee runonsa usein käyntiin ajatuksen voimalla, se sulautuu nopeasti kuvien ja mietteiden aallokoksi. Hänen assosioiva ja leikittelevä kielenkäyttönsä muistuttaa hetkittäin esimerkiksi Jouni Inkalan pitkään kerivää lausetta, mutta on rytmiltään suorastaan sävellettyä musiikkia ja luonteeltaan usein vikuroivaa ja lukijan loogista silmää pakenevaa. Otonkoski myös kirjoittaa hyvin monenlaista runoa: soivat säkeet uivat sulassa sovussa lyhyiden (miltei) aforismien, hakkaavien luettelorunojen ja ajoittain esseetä lähestyvien proosarunojen kanssa. Merkillepantavaa on tapa, jolla hän käyttää kirjallisia ja kultturelleja viittauksia: ne tanssivat tekstissä ikään kuin ohimennen eivätkä pilkkaa satunnaisen lukijan sivistyksen aukkoja. Otonkoski ei myöskään kaihda huumoria.

f 4

säällistä, säälistä saalista, alista

kuje, kujerrus, nujerrus

suomenlinna

Heinäkuun aamu, taivas tyhjä mistään, muurilla käy
henkäys kuin lohdullinen sävel

uurnassa, syys kaivertuu korvista sisään, naula läpi pään.
Tuulella aaltojen puheet ja lokit, nuo sulavasta vahasta

tietämättömät, seuraavat saaren kuohuvaa vanaa, lentävä jäteauto
ei piittaa omista jätteistään.
Tulen tänne uudestaan ja uudestaan. Kalliogrilli hehkuu

post fidem

(jäähyväiset porvareille)

Sinä Pidäkkeetön, Sinä Sydänjuurien Salama, Sinulle tämän kerron:

Minä matkin valehtelen varastan ja kärsimyksen jalostan
Olen eksynyt peilisalin virtaaviin vesiin ja labyrinttiin jossa hirviötä metsästän

Kaivan rumpuni suosta jossa olen seurassa yksin ja onnessa onneton
käyn peitsi tanassa tuulimyllyä päin ja huudan kuninkaan alastomaksi

Lennän kunnes aurinko polttaa sulkani ja vaha valuu pimeään mereen
jossa huudan muusaa ja soudan ja soudan kämmenet verille ja vahasta muovaan

saaren joka synnyttää laukausta odottavat sirpaleiset pullot
Teroitan kynäni puukoksi jonka työnnän selkääsi johon hivelen rajat

köyhyyden ylistys

Akua vitutti. Tiskit vaelsivat keittiön avaruudessa ja olohuoneessa leijui toteutumattomien unelmien meri. Päätä jomotti. Voi elämä elämä, olet rispaantunut silmukoistasi. Hän katseli ikkunan liikkumatonta maisemaa ja hörppäsi lämmintä kaljaa. Pojat, hän huusi, mutta yläkerrasta vastasi painokas hiljaisuus. Reippaita mutta kieroonkasvaneita poikia. He ansaitsisivat naisen hellää kättä, mutta eipä taida Iines einestä, mokoma pinnallinen sotka. Aku tiesi olevansa vajavainen, mutta kyllä hänessä olisi rankkaa ankkaa kylliksi.

Hän kaivoi perunan kostuttamia puruja ja kääri hajamielisesti sätkän. Oikeastaan hän oli masentunut: Mustassa aukossa voi kuulemma viettää ikuisuuden, toisaalta siellä voi pudota vapaasti. Kerran vielä hän siemailisi hienoa viskiä ja tupruttelisi aitoa havannalaista, kerran vielä. Toisinaan elämä tuntui leijuvan höyhenen varassa. Ankan jyvä on yhteinen jyvä eikä hän ketään sorsinut, mitä nyt naapuria nokitti silloin tällöin. Kaiken muun hän kesti muttei siipiveikoksi nimittelyä. Olo kuin sulkasadon jäljiltä. Saakeli, nahkurin orsilla tavataan!

s 15

vastapakoilu

piparijooga

dimensioireet

malkahikinen

vulvautunut

spittarilukema

liisteritiedosto

elukka

se mikä oli välitöntä

Se mikä oli välitöntä
on nyt välttämätöntä

Tuulet ovat yltyneet
yhä vaikeampaa puiden pitää maasta
kiinni, yhä vaikeampaa
pitää kiinni, puista
pitää

Lehdet kahisevat
oikaise siipesi
ja mittaa siipiväli
tähän on tultu
tulematta, olematta

puheenvuoroja kirjallisuudesta (linkkejä)

Päivitetty 30.12.2012


20.12.2012   Kulttuurin teurastusviikot
20.12.2012   Oriveden kriisi ja visioita kunnon Taideopistosta
16.12.2012   Lopetetaanko ammattitaiteilijoiden palkitseminen?
3.10.2012   Kirja on kuollut, eläköön kirjallisuus
27.9.2012   Kirja maksaa maltaita
11.9.2012   Nykyrunon yhteiskunnallisuudesta
3.7.2012   Kenelle kirjoja ja kirjakritiikkejä kirjoitetaan?
15.6.2012   Kun kustantamo kopioi
18.6.2012   Sukupuutto vai nälkäkuolema?
9.5.2012   Helsinki imuroi rahapalkinnot
3.5.2012   Tekijänoikeus: Miten käytännössä toimitaan?
27.4.2012   Sanan säilän SM-kisat
24.3.2012   Kritiikin puute jumiuttaa taiteen
8.3.2012   Miten apurahoja jaetaan?
11.2.2012   Lukulaitteen lumo
9.2.2012   Kritiikkien kritiikkiä

f 3

äestä artistia

omi naissudet

kuka tahansa

ei, hän ei ole surullisen hahmon ritari, ilo pintaan
vaikk’ syän märkänis, hänellä on katkenneita raajoja
joita kukaan ei näe, niiden loputon haamusärky, hän on luolamies
joka maalaa kallioon portin toiseen maailmaan, ajoittain
hän on talviuntaan nukkuva karhu tai rana sylvatica,
amerikkalainen metsäsammakko jäätyneenä kunnes herää hiihtämään
näitä resuisia katuja jälleen, hän on eräänlainen liikkuva ukkosenjohdatin
joka kerää ympäriltään kaiken, viuhuvat nuolet, ärjyvät äkeet
laulujen kaiut ja ajoittain hän on sieni

van the man

katulyhdyt sammuvat

Katulyhdyt sammuvat, muistavat karheaa menneisyyttään ja toistavat
tuskaansa sinussa, kun katson autiotalon ikkunasta

jokin hyväilee kauluksista sisään, pihalla kuorittu omenapuu
hylätty nojatuoli, pensaiden kuolleet sormet.
Naapurin poika muistaa kaiken

grafiikantarkasti, mittaa värit sekunnilleen ja haistaa
yhtälön ja suhteet paikalleen, niin kaunis

matemaattinen maailma, kirkastuu paikalleen
jokainen viiva, jok’ikinen häivähdys, vähä vähältä hiipien
tuuli rakastaa pyykkinarun sieluriepuja

kuin tahtoisi vapauttaa ne.
Joku ei ymmärtänyt kun puhuin muutaman lauseen onnellisuudesta

s 14

olemassakolo

huovutettu todellisuus

tuiskusitkeys

kirjavitsaus

kaikuvaraus

sydänkähmintä

sylijäämävarasto

kun taivaan halkaisee

Kun taivaan halkaisee vana ja säteet
kiitävät kiperämmin, välähtää mielessä mahdollisuus.
Metallin kylmyys vihreää ja valkoista, meri keinuu
loputtomasti liioitellen. Oli palattava
koska diesel jyrisee ja signaali virittyy, koska piti tunnustaa väriä
ja lauseen hännästä piste puuttuu.
Yksinäinen purje ulapalla, minä tuulen kielsin

saksittua (anhava)

Olen tähdentänyt tässä sitä, että kieli on prosessi, joka ei voi lähteä käyntiin ilman että on puhuja, kuulija, asiaa siteeksi ynnä sanat ja sanomisen tavat, puheen järjestelmä. Mutta kieli on substantiivi ja voitaisiin itsepintaisesti kysyä, missä 'itse' kieli sitten substantiaalisesti, objektiivisesti on tuossa tilanteessa. Ilmeistä on, ettei se ole puhujan suussa eikä kuulijan päässä, eikä asioissa: ja selväksi on jo tullut, ettei se puheen järjestelmässäkään ole. Kysymys on silti kiinnostava jos kohta hieman laiton, sillä me emme luontomme rajoitusten takia voi kielen objektiivisesta olemassaolosta mitään sanoa. Kielen prosessissa voimme olla vain osallistujina läsnä, puhujina tai kuuntelijoina, subjektiivisina tarkoittajina tai yhtä subjektiivisina käsittäjinä, ja meidän tilamme ja sen takia jokainen kielitilanne on ainutkertainen. Objektiivisinta, mitä voi sanoa, on että kieli on eräs mahdollisuuksien todennäköisyysaallokko, joka käy puhujasta kuulijaan - keskustelussa siis todennäköisyysristiaallokko - ja jossa puhuja lähettää enemmän tai vähemmän täsmälleen määritettyjä lauseiden, sanojen, äänteiden, sävyjen, eleiden yhdistelmiä, mahdollisuuksia, ja kuulija ottaa ne vastaan ja todennäköisesti toteuttaa niistä suuren osan jokseenkin yhtä täsmälleen, mutta yhtä todennäköisesti muuntaa ja ominaissävyttää niistä jo kuulemisessa melkoisen osan ja jättää jonkin määrän peräti toteuttamatta.

Mitä on kirjallisuus (1963)

painokkaiden hetkien harras todistaja

Jouni Inkala ilmestyi suomalaiseen kirjallisuuselämään näyttävästi. Hänen esikoiskokoelmansa Tässä sen reuna (1992) voitti J. H. Erkon palkinnon parhaasta esikoisteoksesta ja oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Teos on hyvin maanläheinen ja se tekee niin luonnosta kuin arkipäiväisistä ilmiöistä tuoreita havaintoja usein suorastaan viiltävällä tavalla. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea siihen, kuinka luonto ja ihminen, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa kuin olisi vain tämä hetki ja kaikki oleva läsnä siinä hetkessä. Luonnon ja esineiden personifiointi - pöly, graniitti, vaahteranlehti, puhelinpylväät ja nojatuoli saavat aktiivisen roolin - näyttää maailman uudella, koskettavalla tavalla, ja usein kokemukseen liittyy jotain maagisen ja eksistentialistisesti painokkaan tuntuista.

f 2

näy, käy väylälle

lainsuojat on, suojatiet?

allegro

rahat tiskiin vain

Rahat tiskiin vain, kaveri sanoi ja säteili pepsodenttia, kimppuun kuin sika limppuun, 28 kassaneitiä on tarttunut matkaan eikä siinä ole mitään poliittista, parit penetraatiot vain, en millään ymmärrä näitä riippuvuuksia, ihmiset tarrautuu kuin takiaiset, yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, enemmänkin. Ajattelen mitä siitä tulisi jos kaikki saisi rakkautta, kumoan tuopin kurkkuuni ja siitähän se näkemys avartuu, muistan sinut

s 13

poikkikatumus

puhkiremontti

tornitologia

niittivyöhyke

alppikaunis

tolugeeni

loimintaterapia

vetäytyä kallon hiljaisuudesta

vetäytyä kallon hiljaisuudesta sormen hiljaisuuteen
myöntyä lumen ehdottomuuteen ja työntyä
hiljaisuuden meren läpi tulimetsän
läpi silmän hetken läpi siipien läpytyksen
muistaa pilven hermot niiden säikähdys
leijua kaiken kiireen keskellä kangastuksen saareen
jossa näkee oman katseensa hataran räpytyksen
jossa kuulee lennon suhinan sen pakon kuulee

vapaus

Tumbleweed Springs, Nothing Gulch, Indian Flats. Laukkaa Jolly laukkaa, selkä suorassa saapuu Lucky Luke ja Lucky Strike, pettämätön yhdistelmä. Karja on vihdoin perillä, viiden viikon pölysafari. Katso kaupunkia Luke, katot pitävät sateen ja myrskyn loitolla. Ja leikkivän auringon ja tuulenvireen. Nosta housuja, kaiva leukaa ja limppaa mälli, mutta sylkykuppiin osu, siisteys se on saluunassakin. Tuplaviski ja olut, papuja ja kahden naulan häränpihvi. Kylvyssä jo kävit, parturi kiskoi kuusi centtiä. Mattie Silks, yön kuningatar, olet painosi kultaa, ”bartender, room for two, happiness is a warm gun”. Tänä yönä nukkuu Luke

stairway to heaven

pingviini lentää

Pingviini lentää jään alla.
Opettaja sanoo että olen lahjakas ja laiska.
Olen eri mieltä: katsomme asiaa kankaan eri puolilta.
Albatrossi masentuu ja lepattaa pois.
Skorpioni kaivautuu hiekkaan. Jos kankaan ompelee yhteen
väärinpäin, onko meillä riitoja kaksi
vai kompromissi. Ja missä on skorpioni?

f 1

muistin kaiteet

ovat puistojemme lehdet kuolleet