curriculum vitae

juossut sateessa ukkosen jyristessä, kävellyt kantapäät rakoille aamuyön
tunteina, uinut kaukaiseen yksinäiseen saareen, luonut merkillisistä

katseista merkittäviä, suonut itselleen anteeksi ajan kanssa, ajanut
toiveikkaalla valtatiellä mielettömästi omaa sisintään väistellen, vaikeiden

kysymysten hiljaisuutta väistellyt, kysynyt hiljaisuuden vaikeutta, vaiennut
vaiti ja huutaen, tauonnut lamaannuksien hetkiin, hetkeytynyt itsen

ja hänen tähden, tähdentänyt nöyryyttä ylpeinä hetkinä, ylpeillyt turhaan
ja viipyillen, viipynyt turhaan ja tähdettömästi, tähdittänyt sydämiä ja tyhjiä

taivaita, maljan tyhjentänyt maljan tähden, maljoittanut tyhjän ja täyden
pöydän, pöytinyt tyhjään majaan ja suuren saliin, majoittanut sydämen

tyhjälle planeetalle, sydämistynyt tyhjälle planeetalle, tyhjentänyt
planeetan sydämen, planetoinut uuden ellipsin tähdettömälle alueelle,

kaatanut rajan tyhjyyden ja itsen väliltä, itseyttänyt rajaa jumalattomuuden
tähden, rajoittanut jumalan alueelta ja alueelle, vajoittanut pihan

takimmaisen nurkan, hajottanut kulman taakse vajavaisuuden, kadonnut
itseltä ja rakkauden tähden, vajonnut tähden kirkkauteen hetki ennen

sammumista, sammunut sammutettaessa ja loputtomaan janoon,
loppunut kun loppua pitää, kuin loppua pitäen, pidellyt loppua kämmenellä

ja puhaltanut halulla, koheltanut tyynesti ja tulta päin, tuleentunut syksyn
hyväilevään kylpyyn, hyväillyt kiihkeää laivaa ja lempeyden keinuntaa,

kylpenyt hänen kylmässä sydämessään kohtalon oikusta ja sattuman
tähden, oikutellut turhaan ja aiheen aineettomuudessa, aiheuttanut

tervetuloa kirjailijaksi

Pasilan kirjastossa oli viime perjantaina tarjolla infotilaisuus esikoiskirjailijoille ja sellaisiksi tuloa tekeville. Lähdin valistuksen hengessä selvittämään mistä oli kyse.

Tilaisuuden aloitti kirjailijakaksikko Jarkko Tontti ja Sinikka Vuola, jotka olivat ottaneet asiakseen tulokkaiden henkisen preppauksen. Tontti ei suosittele kenelläkään suoraan päätoimiseksi kirjailijaksi heittäytymistä – vaikka on itse niin tehnytkin – ja kehotti pitämään työelämästä kiinni. Näkökulmassa on paljon järkeä, sillä taloudelliset realiteetit ja kirjailijapotentiaali selkeytynevät vasta pidemmällä tähtäimellä. Vuola painottikin kirjailijantyön pitkäjännitteisyyttä. Hän kehotti myös verkostoitumaan muiden kirjoittajien ja toimijoiden kanssa (oletan että tässä tarkoitettiin myös ammatillista eikä pelkästään kollegiaalista yhdentymistä) työn yksinäisen luonteen vuoksi ja tähdensi toisessa yhteydessä, että ”muista elää”. Tontti oli samoilla linjoilla, mutta myönsi kuitenkin että jokaisen pitää löytää oma tapansa luovia sosiaalisesti. Tämä tieto helpotti sisäistä introverttiäni.

Vuola oli sitä mieltä, ettei kannata pyöriä omassa estetiikassaan ja on syytä lukea mitä muut (aikalaiset) kirjoittavat. Tässä kohtaa tunsin piston sydämessäni. Lukeminen ON tärkeää, mutta olen ajatellut että kirjallisuus on ajatonta ja ettei trendeihin kannata liiaksi tuijotella. Vuolan puheista löytyi lievää ristiriitaisuutta: hänen mielestään työtä tehdään koko persoonalla, mutta että kirja ja kirjoittaminen ei saa olla identiteettikysymys, että kirjoittamisella ei ole eheyttävää vaikutusta. Tilaisuuden luonteen huomioiden koin väitteen melko holhoavaksi, mutta ehkä hänen oli vain tarkoitus tehdä pesäeroa ammatillisuuden ja psykologisten tavoitteiden välille. Tontti kertoi ettei kannata harhautua esikoiskirjailijahuumaan, koska esikoiskirjalija on mediaseksisäs ja saa paljon kritiikkejä kirjastaan. Tontti kaiketi puhui suuren kustantajan prosaisteista? Tajusin että oli kyse perspektiiviharhasta, mutta kumpi meistä katsoi hankalasta kulmasta, Tontti vai minä? Tai ehkä meidän mediaseurannassamme vain on perustavanlaatuisia eroja. Vuola varoitti kirjoittamasta ensimmäistä kirjaa uudestaan. Tontti lainasi vielä Peter Mickwitziä: ”Jokaisen tulisi istua valmiin käsikirjoituksen päällä vielä yhden vuoden”. Tähän käsitykseen yhdyn täysin.

resan till det egna jaget

Liksom du skalar en lök
du tror att du går till det inre.
Du betalar för välbehag
betala tårarna med glädje!

Matroshka ler
och öppnas gång på gång
tills ögat kan inte nå trädet, tågan, ålder.
Eller man får nog av leken.

Men detta är bara strävan.
När sirenerna tjuter
spritter det osynliga rummet till
och flyttar sig en aning längre bort.

Rummet föder nya rum
som har eviga navelsträngar.
Blodet som rinner i hjärnan
vet ingenting om sig själv.

talvipalatsi

Maisemia jättiläisen harteilta

Taiteen tyylikaudet paljastuvat klassikoista paitsi menneisyyteen myös tulevaan. Modernismin merkkiteos Talvipalatsi pitää sisällään postmodernismin siemenet.

Millä tavoin myyttisiin mittoihin kohotettua teosta tulisi lukea? Syntyykö kaanon aikalaiskritiikistä ja -tunnustuksesta, kirjallisuudentutkimuksen arvotuksesta vai kirjoittavien jälkipolvien kotialttarista?

Paavo Haavikon Talvipalatsia (1959) on pidetty suomalaisen modernismin huipentumana, joka Tommi Parkon (Runouden ilmiöitä) sanoin ”on vaikeudessa omaa luokkaansa”. Määrittely-yritykset voinee aloittaa anhavalaisen kuvallisen objektiivisuuden tavoittelemasta autenttisuudesta. Postmodernissa tulkinnassa taas nousee esiin fragmentaarisuus, vaihtuvat subjektit ja metarunous. Entäpä jos ”totuus” teoksen luonteesta sijoittuukin jonnekin muualle? Epiikan, lyriikan ja draaman keskiöön useiden tyylisuuntien kohtauspaikkaan? Entä jos kyse onkin Haavikon täysin omalakisesta synteesiin pyrkivästä runousopillisesta kokeilusta.

Osmo Hormia näkee kritiikissään Saavutus (Parnasso 4/1960) teoksen olennaisimpia luonteita: näytelmällisyys, metalyyrisyys, katkelmallisuuden kompositio, ajelehteminen kuvallisuuden ja impulsiivisten näkyjen välillä. Lukuohjeen Hormia noukkii negaation avulla: ”…ainekset ovat kaikki kotoisin meidän konkreettisesta maailmastamme, ne ovat reaalisia – – mutta niitä ei voi sijoittaa mihinkään. Lukija voi helposti tehdä sellaisen virheen, että yrittää niiden avulla selittää jotakin muuta kuin niitä itsestään.” Pätevä ohje runouteen ylipäätään, varsinkin Haavikkoon ja Talvipalatsiin.

niin, en minä ole ollut poissa

VII

niin, en minä ole ollut poissa, menin maan alle,                    tutkin etukäteen paikkoja valmiiksi                    koska kutina syntyy aivoissa                    eikä raapiminen ei tuo helpotusta,
                    sillä muisti on eräänlainen käymälä                    palaamme sinne aika ajoin tahdosta riippumatta                    kun tahtominen muuttuu sössimiseksi, pyrin sisään aukossa olevasta aukosta,                    löytääkseni lisää aukkoja:                    ensin meni jalat sitten pää,                    riittävätkö rahkeet?                    avainpiirteet joilla etsiä:                    punertava hohde, sellainen lämpöä johtava                    mitenkä
voin hoitaa lämmittämisen sillä aikaa?                    tämä oli niitä pitkiä iltoja jolloin ei ollut varma                    katsoiko jalkapalloa                    vai hidasta itsemurhaa,                    asiat joita olen kevyesti salaisiin kansioihini vuodattanut                    ne eivät ole diskurssin mukaisia lausumia,                    eivätkä kokemuksemme todellisuudesta                    vaan sanoin että ne kirjat mitä minä olisin kirjoittanut
                    on jo kirjoitettu                    tulin päätepisteeseen                    tulin siihen tulokseen että maanalainen elämä on rikasta ja monipuolista

s 26

tuonenkulkija

kaavoitettu enkeli

lemmenjohtotorni

kvanttimaileri

karvanopsat

kansallisluisto

metajäte

saksittua (schlegel)

Romanttinen runous on progressiivista universaalirunoutta. Sen tarkoitusperänä ei ole vain kaikkien runouden erillisten lajien jälleenyhdistäminen ja runouden saattaminen jälleen kosketuksiin filosofian ja retoriikan kanssa. Se haluaa, ja sen myös pitää milloin sekoittaa, milloin sulauttaa toisinsa runous ja proosa, nerous ja kritiikki, taiderunous ja luonnonrunous; sen on tehtävä runoudesta elävää ja seurallista, ja elämästä ja yhteiskunnasta runollista, runollistettava  sukkeluus ja täytettävä ja kyllästettävä taiteen muodot kaikenlaisella sopivalla sivistävällä aineksella ja sielutettava ne huumorin käänteillä. Se kattaa kaiken, mikä vain on runollista; se ulottuu suurimmasta itseensä taas lukuisia järjestelmiä sisältävistä taiteen järjestelmistä aina siihen huokaukseen, siihen suudelmaan asti, jonka runoileva lapsi ilman mitään taiteellisia pyrkimyksiä laulaessaan antaa. ( - - )

nid d'amour, pesässä ajattelen tomun

X

nid d'amour, pesässä ajattelen tomun sekasortoa, hullua eläintä
hetkeä jolloin sormi painaa ajastimen käyntiin

ja sinut on kutsuttu, sinua todella tarvitaan kunnes käyrä
syöksyy holtittomasti alas ja lempeä laiva todistaa

räjähdyksen, sitä muistoa kannan kuin jauhetta lusikassa
kuin hempeää punaista satiinia kotilon unessa

joka repeili tursaan lonkeroiden välissä, miten tähän oli tultu:
älä keskeytä hallitsijasi puhetta, älä jarruta kiihdytyksessä

sillä vammoillamme me rakastamme, virtauksen voimalla!
sillä hetkellä syöksähti vesi uomistaan, solmu kiemurteli

auki kuin paljastettu sielu, kuin ladatun aseen odotus
mitä sitten jos ovet kaikki aukaistiin, mitä sitten

jos jätteistä kasvoi hallitsemattomia tukehtumisen vuoria
ja liekki joka antoi lämpöä nyt poltti meitä