Äkkiä eräänä sateisena päivänä tunnet kosketuksen
ikään kuin omat kätesi
leikkaisivat toisensa tuskin havaittavasti,
tunne kuin joku siirtyisi lähemmäs,
joku itsesi näköinen valottunut negatiivi tästä samasta paikasta
mutta toisesta tilasta, auringonhehku kasvoillaan.
Kuin kätesi kääntyisivät
nurinpäin kuten hetkinä jolloin veri on paennut raajoista,
kun tunnet pakotuksen mutta et löydä kättäsi,
et osaa sitä käyttää. Häivähdys taivaan jähmettynyttä sineä,
kaiken anteeksiantavaa
Varikset räksyttää, siivekkäät rakit, silti
kyseessä ei ole koiramainen juttu.
Tämä on metafysiikkaa, tämä tutkii väsymystä
väsymyksen jälkeen. Kamelit rutistuvat neulansilmässä
mutta rotat ovat liukkaampia totuuksia.
Niitä pitää kantaa kuin soihtua, se on jumalan tahto.
Korva kuulee, se on korvan tehtävä, jos karva värähtää.
Kädet puhuu käsien kieltä, silmät valehtelee.
Tunne ilmaisee, että kuvat ovat meidän.
Vedät vielä yhden kortin, draama
tarvitsee huipennuksen, sinä täyttymyksen,
kuin jokainen panos olisi viimeisesi.
Rullaat panosta
suuremman itseään; kuin jokainen akti
olisi viimeisesi, jokainen työntö
karkottaisi kuoleman kauemmas.
