illalla luen luontoa

lyssna till regnet / innan det faller

Bo Carpelan

Illalla luen luontoa, luen itseni uneen.
Lamppu heittää kattoon varjon,
piirtää pyykkitelineestä reviirin vaatteiden hahmolle
joka huojuu ja värisee kuin nuori koivu tuulessa,
huojuu ja värisee hengitykseni tahtiin.
Hahmo ottaa askeleen minua kohti.
Se tulee sisääni, siitä tulee minä.
Jokin kauan sisintä painanut poistuu.
Suljen silmät, sammutan lampun, leikkivät värit.
Hengitys läpäisee minut.

mitä sinä sanot

Mitä sinä sanot, kaikki oli kuitenkin pelkkää erehdystä.
Täällä ovat jo koivut lehdessä, talot paljaat
kalliot peittyvät vihreän eri sävyihin.
Tiesitkö että luonnossa on yli 300 vihreän sävyä, että lintu
pystyy näkemään 150 kuvaa sekunnissa?
Ei pidä järsiä siltaa, ei pidä vilkuilla kauluksen alle.
Sinulla on kaunis käsiala, kuten naisilla usein.
Grafologista hölynpölyä, niin monet häiriintyneet
kirjoittavat kauniisti. Kun etsit rivien tarkoitusta, kun uskon
että helteet hellivät meitä elokuussa, nyt on niin kylmää.
Voitko väittää että lammesta kuvastuva taivas on vähemmän
totta, lantion vimmainen liike, miten kevyesti
valahtaa mekko rannalle, miten raskaasti kiitää unen juna.
Mutta aamut ovat aikaisia lähtöjä tuntemattoman luota
tuntemattoman luo. Men du får väl ett kort i stället! Grattis!

kanaalin vesi seisoo

Kanaalin vesi seisoo, terassi tyhjenee.
Leopardipukuinen nainen kopsuttelee kauas kohti iltaa,
tuoksuineen, haluineen, kaikkineen. Inga kulkee
kukkamekossa, tyttö imee pirtelöä, mies napauttaa savukerasiaa,
          kääntää sivua tuuli kaataa
aurinkovarjon. Inga tahtoo,
Ich liebe dich, was, hyväilee hiuksia, schön, schön
               nauraa.     Hetkeä ennen
kalan perspektiivistä lokkia ei ole olemassa.
Ruoho ilakoi tuulenvireessä, kylpee valossa
                    lupausten ilta.

sanat soivat räikeästi

Sanat soivat räikeästi ja raakkuen, ei, sanomisen tapa
ja kukapa täällä kasvot peruslukemilla
liihottaisi, paitsi nenäapina: se ui ja märehtii tyynesti.
Mutta hyväili meitä aamun letkeys, toivossa nouseva päivä!
Katson kuvaa, sinä seisot rannalla hiukset hulmuten pitkä takki ylläsi,
jotain joulu-maaliskuun väliltä, kaislat huojuvat, vesi vapaana.
Kenties vaellat rehevöityneen järvesi rannalla

yhden lasillisen sallin

Yhden lasillisen sallin itselleni. Yhden lasillisen yksinäisten nukketalossa. Tämä poikkeama, joka vahvistaa säännön, poikkeama joka kasvattaa itsestään sääntöä suuremman. Juoma on hyvää, kurkku ottaa ahnaasti vastaan jokaisen kulauksen. Kohotan maljan kunniaksesi, sillä en voi poistaa sinua runostani. Jos sen tekisin, tähän repeytyisi suuri aukko, se kasvaisi jokaisesta täytöstä.

ei kannettu vesi kaivossa pysy

Ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Kun nainen piirtää sydämen, hän pitää miehestä viattomasti.
Mutta miehen aivokurkiainen ei osaa yhdistää kuvaa
ja tunnetta, siksi hän ei koskaan ymmärrä naista.
Kolmen kuukauden jälkeen makakilauman naaraat
raatelevat uroksen, jonka parittelu on aggressiivista,
joka kiusaa edellisen johtajan pentuja
Tunne on kokonaisvaltaista ja läsnä aina, sanoo nainen.
Tunne on tekoja ja läsnäoloa, sanoo mies.
Sydän on osoitus syvästä rakkaudesta, sanoo pyyteetön.
Sydän on kevytkenkäisyyttä, sanoo vaatelias.

pimeys, ja aina tarkasti

Pimeys, ja aina tarkasti
puolen minuutin välein kuului lampusta napsahdus.
Katot suojaavat pilviltä, matot
betonin hyväilyltä. Olen viipynyt, keltaiset tiilet vaahteran varjossa,
vaikka koti tästä tuli, suihku vuotaa,
pudotessaan pisara antaa metallisen soinnin.
Asiat tapahtuvat huomaamatta, hiipien.
Sinä olit onnellinen, vihasit pölypunkkeja!
Päivä heijastaa viereisen kerrostalon

lampi on täynnä ääniä

Lampi on täynnä ääniä, he narskuvat, he kvaakkuvat
ja mäiskivät vettä pyrstöillä, sukivat höyheniä.
Keväisin he napsivat ahnaasti matoja kynnöksistä.
He ovat lempeitä veijareita etanat suussaan.
He ovat arkoja ja epäluuloisia, heistä tulee helposti ärtyisiä.
Anas platyrhynchos, kesytetty sinisorsa, tuttavallisemmin ankka,

karkkisurua kestää

Karkkisurua kestää kaupasta pitkään.
Tänään sain viattomia sydämiä, sivulauseessa,
mutta piilopäivänä en häntä ajattele.
Hän opiskelee kauneutta, minä kuljen rujon maailman laitaa.
Hänessä on ominaisuuksia, toisenlaisia, mutta hän ei näe
otsani arpia, kantapään murtumia.
Hän laulaa kauniimmin ketään, mutta rakkaus

tällaisena lämmön halkaisemana

Tällaisena lämmön halkaisemana kesäaamuna, kun tuuli rypistää veden pintaa ja huojuttaa rannan kaisloja, kun kallio paljastaa rohkeat muotonsa kasvattaa mäntynsä tutkivan ilmeen. Minäkö se jotain ohutta ihoosi raapustin, kunpa en tietäisi sanoista, sanat kumpuavat hulluuden lähteestä. Puro lorisee, haavat värisevät, kaarnalaivassa kiehtoo sen keveys ja virralle antautuminen – ei vuolijalle juolahda mieleen, että laiva kieltäytyisi roolistaan. Haavat väistyvät, valoon pakotettuna muistan aikojen nopeat askeleet, ne muovaavat ajatusta, kaunista. Jos on tullut osalliseksi. Olen nähnyt jumalan kasvot, ne nauroivat rakastavaisten silmissä. Ne nauroivat. Hengitän lauseen loppuun, putoaa puhe polulle, virtaus itse, havina tuulessa riittää.

tunnelissa on tunnelmaa

tunnelissa on tunnelmaa
kun karjaa vilahtaa ohi
kissa kehrää aurinko

rinne jugend vaahtera
mikään punareunainen ei pelota
          mitään punareunaista ei näy

väärin: elämä ei ole kielen kääreissä
vaan käärimisen odotuksessa
          odotuksen puutteessa
puutteen muistoissa

herää! on jo elokuu

Herää! On jo elokuu, kastetta nurmella,
taivas aukenee kuin lakana, jokin muisto.
Toivottomia paradokseja läpi keväisen yön
kuin ruusut olisivat kukkineet!
Kuka kantoi täysikuunsurua
ja mustikkatahroja paidassaan! Kenelle…
Mutta on olemassa eräs paikka, puun katveessa

lakanoihin oli pesiytynyt

Lakanoihin oli pesiytynyt
outoa surumielisyyttä. Naapureissa havaittu
hermoilua, verhot lepattavat
yön kitaan.        Olen poissa
tolaltani, järkyttynyt. Koneen muistia runneltu, data kadoksissa. Haikeus
aikeissa vallata myös työpöydän, bon appetit!
muista puu kuin uneen sidottu koira

ruumis on historiankirjoitusta

Ruumis on historiankirjoitusta, väkevin uni koskaan
ei toteutunut. Totuus naapurin tytöstä
paljastui, iloinen pyörinä lusikassa
lakkasi ja kahvi laimeni. Oli tultu sen maailman tuolle puolen,
missä suru muuttui yhdentekeväksi ja nauru kaikui
jokseenkin kolkosti. Nupit kaakkoon kapteeni,
einmal ist keinmal. Siihen ei ollut sanomista.
Pöytään ei ollut palaamista. Ja vaikka illan väri tiedettiin,
oli jatkettava, oli suljettava silmät ja maalattava uudet tähdet.

Niin vähän eroamme 2001

kuule, ruoho kuuntelee meitä

Kuule, ruoho kuuntelee meitä eikä kerro mitä tuulella on asiaa. Sateella sillä on liian kiire juoda ja kenen olet nähnyt sateessa makaavan nurmella, kuka muistaa miten sadetta latkitaan. Pilvet väistyvät, säteet hehkuvat, sitä mielellään heittäytyy paidattomaksi, mutta sinun aurinkosi - missä piilottelet sitä? Ajattele että jonain päivänä elämä maistuu omenalta. Silloin vain nauttisit omenan mausta, puraiset palan kerrallaan, istut rennosti, hymyilet baskeripäiselle vanhukselle joka ottaa kevään vastaan kuin lapsi ja kun kieli tuntee siemenkodan heität sen ilmaan, sen nappaa harakka lennosta ja räpsyttelee mäen taakse vanhan tammen juurelle ja ajattelet olipa maukas omena, mistäpä saisi samanlaisen ja ilta laskisi hitaasti varjonsa puistoon ja päivän lämpö viipyisi vielä hetken, hetken vielä lämpö viipyy.

koivussa orastavat silmut

Koivussa orastavat silmut, vaahterat vielä rankoina.
Pitäisi löylyä lyödä ja juopua, ei saa luopua!
Kaikki oli sekavaa ja tarkoituksetonta, kuin eilinen uni.
Sipulimaassa varkaissa. Kyyhöttelyä rappusissa
alastomana. Natisevat askeleet laiturilla. Talo
jossa asuit olikin minun taloni, muistatko
pelokkaan teeren metsässä, hyppyjä oksalta oksalle,

autojen ikkunat jäässä

Autojen ikkunat jäässä kun kuljen
kallioarvet, tahtoisin kanssasi
pulloa pyörittää.     Pitkät lupaukset
vainoavat, nyt juodaan kahvia kilpaa
ja muut urheina tehtävissään, turhat esseet
ja tupatarkastus, rappukäytävän ikävä.
Yöllä näppäilin säveltä kuin rukousta.
Kuu paisui ja pyöristyi, verhon takana
pajulintu räpiköi.