Voi tietysti kysyä mihin taidekritiikkiä tarvitaan. Onko kyse elitistisen yhteisön pönkittämisestä, harvalukuisen yleisön palvelemisesta, taiteeseen intohimoisesti suhtautuvien tutkivasta mielestä vaiko vallankäytöstä? Vastaus lienee vähän näitä kaikkia, eri painotuksilla. Kritiikkien määrällä ja laadulla (kuten myös palkinnoilla ja ehdokkuuksilla) on kuitenkin vaikutusta apurahojen jakoon, joten kyse on muustakin kuin mahdollisista taiteilijoiden itsetunnon liikahduksista. Suurin vihollinen taidekritiikille on kuitenkin viihteellistyvä media (tämä voi olla hyväkin: kritiikit hakeutuvat erikoisjulkaisuihin, joissa ne saavat tilaa ja arvostusta), joka kutistaa kritiikin samaan asemaan kuin itse taiteen - nurkkaan häpeämään joutavien elättinäpertelijöiden kerhoksi. Varsin ymmärrettävää, sillä todellisuus on insinöörien, ekonomien, poliitikkojen, viihteen ja pääoman hallussa. Miksipä siis sotkea järkevien ja tuottavien ihmisten mielenrauhaa haihattelevalla estetiikalla ja sen johdannaisilla?
Kuvitellaan nyt kuitenkin hetki että meillä kaikilla olisi jonkinlainen olemassaolon oikeutus, jotta voimme jatkaa ajatuksen kehittelyä. Kirjallisuus, tuo kansallistunteemme ilmaus, on saanut äänensä kuuluville vuosikymmenten ajan yhtenäiskulttuurimme yhtenä tukipilarina. Kritiikki ja muut etupiirit ovat aina tarpeen mukaan karsineet kiviä, linnoja ja salamia läänityksiltään, moraalisin, esteettisin ja poliittisin keinoin. Jos 50-luvun modernismi tervehdyttikin tätä ilmastoa,tilalle astui uusi esteettinen dogmatiikka. Asetelma pysyi kuitenkin ennallaan, raamit olivat vain muuttaneet muotoaan. Jotain on jälleen tapahtumassa, kritiikit ja kirjallisuuskeskustelu ammentavat jossain määrin voimansa erilaisista kirjallisen tyylisuunnan linnakkeista. Tämä voi olla hedelmällistäkin, mikäli argumentointia edes yritetään suunnata rakentavasti. Kritiikin asema ei yleisesti ottaen ole vain kriitikoiden ja sidosryhmien asia. Se kertoo myös jotakin kansakunnan sivistyksestä ja henkisestä tilasta.
En väitä että proosateosten kritikointi olisi helppoa, mutta runous on usein luonteeltaan niin monisäikeistä, mieltä prosessoivaa ja pitkän jälkimaun jättävää, että sen kritiikkiä voisi kutsua kuningaslajiksi. Siinä vaaditaan laajaa kirjallisuuden tuntemusta, hyvää yleissivistystä ja kykyä kielelle herkistymiselle, vähintäänkin. Lisäksi kriitikon pitäisi osata tarkastella teosta monista eri näkökulmista, kaivaa sisältään ymmärrystä teoksen pyrkimyksille ja jättää arvotuksessaan politikointi sikseen. Kun nyt selvästi näyttää siltä, etteivät kaikki kriitikot täytä näitä edellytyksiä - ainakaan teoskohtaisesti - niin vastuu jää (ja kyllä, kriitikon ammattitaitoon kuuluu myös kieltäytyminen sellaisen teoksen arvostelusta josta hän ei saa minkäänlaista otetta) tai sen pitäisi olla julkaisun päätoimittajan/vastaavan harteilla (esim. Jukka Pettäjän tapaus). Tämä tarkoittaa sitä, että toimittajan asiantuntemus yltää niin teokseen kuin käytettävissä oleviin kriitikoihin: kuka heistä pystyisi näkemään juuri tämän teoksen ainutlaatuisuuden? Ei - kyse ei ole ennakoivasta myönteisyydestä vaan teoksen oikeudesta asianmukaiseen kohteluun. En puhu vain teilausten välttämisestä - kolikon toisella puolella on myös huonosti peiteltyä nuoleskelua ja kyvyttömyyttä laittaa itseään likoon.
Päivälehtien suoma palstatila on niin pieni, että ne voisivat suosiolla siirtyä arvostelun sijasta pelkkään esittelyyn. Tai näinhän suuri osa lehdistöstä jo tekeekin (tässä valossa Leevi Lehdon esittämä ajatus tähtien ja lukusuositusten antamisesta ei tunnu enää niin provokatiiviselta - joskaan ei täysin ongelmattomaltakaan). Jokainen kirjoista aidosti kiinnostunut osannee jo etsiä tietoa muualta. Hesari tuntuu olevan ikuisuuskysymys tämäntyyppisessä keskustelussa. Jo 90-luvulla kirjailijat olivat kovasti huolissaan uuden Sanoma-WSOY:n roolista ja puolueettomuudesta, mutta kenenkään yhteiskunnallinen tiedostavuus ei riittänyt huomaamaan yhtiön monopoliasemaa mediassa. Se on asia joka ansaitsisi tänä päivänä entistä entistä kriittisempää tarkastelua. Eipä toisaalta niinkin etteikö vaarana olisi ko. lehden kulttuuriosion kutistuminen pelkäksi statustuotteeksi sen sijasta että toimituksessa paneuduttaisiin aidosti taiteen ja sen ilmiöiden syvempään ymmärrykseen. En ole lukenut paperiversiota aikoihin, joten en voi ottaa siihen kantaa.
Vaikka olen toiminut tekstien parissa mikrotasolla paljonkin, kriitikkoa minusta ei saisi. Ei sittenkään vaikka olen muutaman harjoitelman pykännyt. Osaan silti arvostaa hyvää kritiikkiä, joka valottaa teoksen pyrkimyksiä ja keinoja eikä pyri todistamaan mitään. Lukijana minulla on oikeus suorastaan vaatia sitä, vaikka kirjoittajien palkkiot eivät aina ole suhteessa osaamiseen ja tehtyyn työhön. Tahdon uskoa siihen että heidän tietotaidoillaan pystyy rakentamaan ns. objektiivisen esityksen. Jos näin ei ole, heidän tulisi laajentaa osaamistaan. Jos tätä osaavaa joukkoa ei kerta kaikkiaan löydy tarpeeksi, siitäkin voisi vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti