taman lauluja

En voi olla miettimättä millaisen vastaanoton Sirkka Seljan kolmas kokoelma Taman lauluja (1945) on ilmestyessään saanut. Voisin kuvitella että mittapuun ollessa mitallisen ja sointuvan klassisen runouden tämä teos on tuomittu epärunoudeksi, mutta ehkäpä kulttuuri-ihmisilläkin on ollut muuta ajateltavaa sodan jälkeen. Kaiketi kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen modernistinen runokokoelma, ellei sitten 1920-luvun Tulenkantajien futuristista ja vitaalista romantiikkaa halua sellaisena pitää.

Ensimmäisen runon (Syvyyden laulu) jälkeen kirja jakautuu kahteen osaan: Taman laulut (31) ja Ystäville (8 runoa). Tama on nuori nainen, jonka voisi tulkita joutuneen Muukalaisen hyväksikäyttämäksi. (Ensi)rakkautta on kuitenkin ollut, ainakin Taman puolelta. Kyseessä on eräänlainen runotarina (vrt. Juuli Niemi: Tara 2003), jossa kukin runo tuo aina hieman uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia dramaattiseen asetelmaan. Taman (vrt. ruots. tam, tama= kesy, kesytetty) naiseus rinnastuu matkan varrella mm. syvän kaivon viisauteen, meren valkoiseen hiekkaan joka odottaa ja ottaa vastaan, tuuleen taipuvan oksan rakkauteen jne. Tama vaikuttaa olevan luontoäidin vertauskuva: ”Tama on näkymättömän voiman näkyväksituleminen. / Näkymätön voima panee vedet liikkeelle ja pensaat kukkimaan.” Tama on meri ja kuu, Tama on meri jossa syvyys itkee, Taman sydän on vuori. Ja ennen kaikkea: ”Tama, murhaajatar, missä on sinun pieni poikasi? / Vedestä nyyhkyttävät Taman laulut: / Meissä on sinun pieni poikasi.”

paradigma

Tuoreimman Tuli&Savun (4/1009 n:o 58) teema kalskahtaa komealta. Paradigma. Sanakirjojen mukaan on kyse tieteessä vallitsevasta perusnäkemyksestä, mallista, esikuvasta tai viitekehyksestä. Runoudesta puhuttaessa - varsinkin viime vuosien kirjallisen liikehdinnän myötä - tämä herättää ainakin kaksi kysymystä: 1. Tarkastellaanko nykyistä tilannetta siten, että lähtöoletuksena on kokeellisuuden valta-asema runoudessa ja jos, niin millä perusteilla a) kokeellisuuden osuus julkaistusta, arvotetusta, palkituista kokoelmista b) kokeellisuuteen uhratusta keskustelusta, kritiikistä ja tutkimuksesta c) nuoren nousevan runosukupolven keskittymisestä kokeellisuuteen d) jostain muusta näkökulmasta? 2. Olisiko syytä paradigman sijaan puhua (mahdollisesta) paradigman vaihdoksesta, vai onko näillä eroa? Joka tapauksessa, näitä kysymyksiä olisin toivonut Mikael Bryggerin avanneen pääkirjoituksessaan, koska itseni tavoin uskon suuren osan lukijakunnasta olevan tapahtumien keskiöstä kaukana.

Olen kuullut lukuisia soraääniä lehden viime vuosien politiikasta ja yksittäisten numeroiden edessä olen ollut välillä ymmälläni, välillä tympääntynyt. Tunnustan silti että sisällöissä on paljon kiinnostavaa eikä unohtaa sovi sitäkään, että vuosien mittaan esitellyt vaihtoehtorunoudet (voiko näin sanoa, valtavirrasta?) ovat jo osa kirjallisuusperinnettä, ei pelkkää tyrkytettyä uutta outoutta. Siksipä on enemmän kuin tervetullutta, että toimitus käy läpi (Tulentekoa: 2000-luvun runous) monipuolisesti viiden sivun verran erilaisia runouksia ja niiden keinovalikoimaa esimerkkejä käyttäen. Pääkirjoitukseen viitaten, laajemmaltikin olisin mielelläni aiheeseen tutustunut. Juuri tämä keinovalikoiman monipuolisuuden esittely antaa mahdollisuuden suhteuttaa itse kunkin lukemia teoksia kokonaisuuteen ja hahmottaa sitä, mitä runouden ytimessä (?) tapahtuu. Artikkelin jälkeen yhteenveto konkretisoituu näytteisiin yhdeksän sivun verran.