Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.
Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.
