erik lindegren

Erik Lindegren (1910-1968) oli Gunnar Ekelöfin ohella sukupolvensa tärkein modernistinen runoilija ja kuului ns. fyrtiotalisteihin. Hän oli huomattava ruotsintaja ja toimi kirjallisuus- ja oopperakriitikkona. Lindegren oli Ruotsin akatemian jäsen 1962-68. Vaikka Lindegren julkaisi vain neljä runokokoelmaa, kaksi niistä jätti painavan jäljen Ruotsin kirjallisuuteen. Lindegrenille myönnettiin neljä merkittävää kirjallisuuspalkintoa vuosina 1947-61.

Esikoiskokoelma Posthum ungdom (1935) oli Byron- ja Baudelaire -vaikutteista loppusoinnullista runoa erilaisine runojalkoineen. Teos sai hyvän vastaanoton, mutta myöhemmän muodonmuutoksen myötä Lindegren tinkimättömänä runoilijana osti kustantajaltaan myymättömät kappaleet ja poltti ne Östersundin torilla.

kuuskajaskari

Jyrki Pellisen toinen runokokoelma Kuuskajaskari ilmestyi 1964. Pellistä on luonnehdittu modernismin klassikoksi, mutta ainakin tässä teoksessa hänen runoutensa kaihtaa ismejä. Kirja osoittaa nimellään Rauman edustan saareen, joka tekstimassastakin löytyy. Kyse voi olla henkilökohtaisesta kokemuksesta, pelkästä yksityiskohdasta tai luontoon kiinnittymisestä, mutta vaihtoehdot tuntuvat toisarvoisilta. Nimi on nimi on nimi, tai sitten jopa ”ihminen on saari”. Kallistun viimeisimpään vaihtoehtoon, kuten tekstistäni tuonnempana voi päätellä.  Jo esikoisteoksessa oli muutamia proosarunoja, mutta Kuuskajaskaria voi sanoa proosarunokokoelmaksi, vaikka seassa jokunen säemuotoinen teksti onkin. Suomalaisen runouden 1960-lukua tarkastellessa tuleekin ihmetelleeksi niitä äänenpainoja, joiden mukaan tyylilaji olisi meikäläisittäin ikään kuin keksitty vasta 2000-luvulla.

Pellisen vahvuus on suodattaa maailma pidäkkeettömästi muistin sirpaleiseksi mosaiikiksi. Hänen tapansa kirjoittaa saattaa olla kirjoittajalleen helppoa, mutta lukijalta se vaatii jo enemmän. On hieman hämmästyttävää, että anhavalaisesta tiivistetystä selkeydestä kauas karkaava ilmaisu on julkaistu juuri Otavalla. Pellinen kirjoittaa kielen konventioita rikkovaa tajunnanvirtaa, jossa tahtipuikkoa heiluttaa Pelliseksi miellettävä sumuinen, pirstaleinen ja hahmoton minä-subjekti, jonka ääriviivat piirtyvät kokemuksellisuuden avulla. Toisiinsa sekoittuvat tilanne- ja muistikuvat sekä itsereflektiiviset havainnot luovat impressionistisen läsnäolon tunteen ja tilallisuuden jatkumon, jossa kaikki aika tapahtuu tässä ja nyt. Varsinaista yksilöityä teemaa ei ole, ellei sellaisena pidä poetiikan rakentumista muistin, ajan ja identiteetin varaan. Näistä viimeisin voisi tarkoittaa yksilön pyrkimystä kielen avulla vapautumiseen, kohti omaa riippumatonta minuutta. Ilmaisua luonnehtisin pysähtymättömäksi monivalottuneiden valokuvien virraksi. Pellinen onkin sanonut kirjoittavansa kuvin.

36 runoa

Tuomas Anhavan runokirjaan tarttuessani mielleyhtymissä liikkuu jostain syystä Haavikon runous. Päällimmäisenä ja väistämättömänä ajatuksena on kuitenkin se, miten suomalaisen modernismin tahtipuikkoa heiluttanut Anhava itse toteuttaa vaalimaansa ja luomaansa esteettistä maailmaa. Onko suutarin lapsilla kenkiä, tai pikemminkin: millaisia nuo kengät ovat?

Suhtaudun hieman skeptisesti teoksiin joita ei oikeastaan ole nimetty kuin kategoriallaan, vaikka asia ei niin tavaton olekaan. Runokokoelmahan on jo määritelmällisesti kooste, jonka yksikkö on runo. Miksi siis vaatia teemaa tai yhdistävää nimeä näille yksittäisille olioille. Anhavan kolmas kokoelma 36 runoa (1958) pyrkinee jonkinlaiseen (sisäpiirin) vitsikkyyteen, sillä numeroituja runoja on 37, oikeastaan enemmänkin, sillä runo n:o 12 on pikemminkin sarja yksittäisiä runoja kuin osiin jaettu runokokonaisuus.

Alustava selailu tuo esiin niukkaan ilmaisuun pukeutuvan yhtenäisen kielikäsityksen. Mutta vähitellen kokonaisuus tarkentuu: joukkoon mahtuu mm. muutama aforismiksi miellettävä teksti, pari pitkän lauseen edustajaa, yksi proosaruno sekä muutamia kokeiluja, joita voisi aikakauteensa suhteuttaen pitää avantgardistisina. Runo 20 on peiliruno, jonka puolivälissä teksti lähtee kuroutumaan takaisin alkuun päinvastaisessa järjestyksessä. Runo 21 on sanaluettelo joka päätyy toistamaan sanoja sisällys ja muoto, edeltävät sanat edustavat lyhykäisyydessään ikään kuin klassisia ja/tai mutu-esteettisiä arvoja. Tyylipuhdas postmoderni ironian läpitunkema runo! Runo 22 jatkaa ironista vittuilua leikkimällä ”kauneudella” ja riimittelyllä, jonka huipentumana voisi pitää laulun vastinpariksi asettuvaa ”vaulua”.

miekkalintu

Lasse Heikkilän runoilijaura oli lyhyehkö ja intensiivinen. Repaleinen perhetausta, rintamakokemukset ja rankka elämä voivat tuntua kuriositeeteilta, mutta niistä voinee vetää yhtäläisyyksiä niin runoilijan kuolemaan kuin myös hänen tuotantoonsa, ainakin esikoisteoksen suhteen. Miekkalintu (1949) on hämmentävä ja ristiriitainen kirja, ehkä hieman keskentekoinenkin, mutta ennen kaikkea se on tärkeä kirja. 1950-luvun modernismi oli vasta tekemässä tuloaan ja Miekkalintu lienee ollut samana vuonna ilmestyneen Lassi Nummen Intohimo olemassaoloon kanssa niitä kotimaisia pioneeritöitä. T. S. Eliotin suomennos Autiosta maasta ilmestyi samana vuonna ja vaikka häntä Tuomas Anhavan ja Kai Laitisen ohella voidaan pitää tärkeimpänä vaikuttajana uudessa kirjallisessa murroksessa niin Miekkalintuun tämä ei vielä ulottunut. Heikkilä haki vaikutteensa Ruotsin ns. fyrtiotalisteilta ja tämä näkyy esikoisessa niin hyvässä kuin pahassakin.

Miekkalinnusta on vaikea saada otetta, olen palannut siihen muutamaan otteeseen. Kuvallisuus on tietysti leimaa-antava piirre, mutta koherenssi tuntuu ajoittain häilyvältä. Abstraktia ainesta on ja matkimisen tuntua esiintyy siinä määrin että tunnistan niiden juontuvan ruotsalaiseen Erik Lindegreniin. Toisaalta teos on intohimoinen ja päällekäyvä, maailmantuskaan ja olemassaoloon rohkeasti pureutuva ja hetkittäin analyyttinenkin, jälkimmäistä joku voisi toki pitää selittävyytenä. Vaikeaselkoisuuden syynä saattaa olla filosofisesti värittynyt ajatusmaailma, joka puskee välillä kumoon runon autonomisen oliollisuuden.

saksittua (eliot)

"...hän seuraa samanaikaisesti monia rinnakkaisia aiheita, irroittaa runokuvat itsenäisiksi aineosiksi, luopuu runon yhtenäisestä loogillisesta 'juonesta', katkaisee yhden aiheen äkkiä poikki ja siirtyy toiseen. Hänen päämääränään on koko ajan monikerroksellisuus, orkestraalisuus; hän haluaa herättää samanaikaisesti mahdollisimman monta vaikutelmaa ja tehdä lukijan runoelämyksen kolmiulotteiseksi, monisärmäiseksi. Hän suorittaa rohkeita näkökulmanmuutoksia ja rakentaa runonsa usein sinfonisesti, rinnakkais- ja kontrastivaikutelmien varaan, hän yllättää lukijan äkillisillä siirtymillään ja eriskummallisilla runokuvillaan; hän ei koskaan selitä lähemmin tarkoituksiaan, vaan tyytyy ainoastaan viittaamaan lukijalle pääsuunnan."

Peilien viidakossa, T. S. Eliotin runouden tarkastelua
Kai Laitinen 1949 *