36 runoa

Tuomas Anhavan runokirjaan tarttuessani mielleyhtymissä liikkuu jostain syystä Haavikon runous. Päällimmäisenä ja väistämättömänä ajatuksena on kuitenkin se, miten suomalaisen modernismin tahtipuikkoa heiluttanut Anhava itse toteuttaa vaalimaansa ja luomaansa esteettistä maailmaa. Onko suutarin lapsilla kenkiä, tai pikemminkin: millaisia nuo kengät ovat?

Suhtaudun hieman skeptisesti teoksiin joita ei oikeastaan ole nimetty kuin kategoriallaan, vaikka asia ei niin tavaton olekaan. Runokokoelmahan on jo määritelmällisesti kooste, jonka yksikkö on runo. Miksi siis vaatia teemaa tai yhdistävää nimeä näille yksittäisille olioille. Anhavan kolmas kokoelma 36 runoa (1958) pyrkinee jonkinlaiseen (sisäpiirin) vitsikkyyteen, sillä numeroituja runoja on 37, oikeastaan enemmänkin, sillä runo n:o 12 on pikemminkin sarja yksittäisiä runoja kuin osiin jaettu runokokonaisuus.

Alustava selailu tuo esiin niukkaan ilmaisuun pukeutuvan yhtenäisen kielikäsityksen. Mutta vähitellen kokonaisuus tarkentuu: joukkoon mahtuu mm. muutama aforismiksi miellettävä teksti, pari pitkän lauseen edustajaa, yksi proosaruno sekä muutamia kokeiluja, joita voisi aikakauteensa suhteuttaen pitää avantgardistisina. Runo 20 on peiliruno, jonka puolivälissä teksti lähtee kuroutumaan takaisin alkuun päinvastaisessa järjestyksessä. Runo 21 on sanaluettelo joka päätyy toistamaan sanoja sisällys ja muoto, edeltävät sanat edustavat lyhykäisyydessään ikään kuin klassisia ja/tai mutu-esteettisiä arvoja. Tyylipuhdas postmoderni ironian läpitunkema runo! Runo 22 jatkaa ironista vittuilua leikkimällä ”kauneudella” ja riimittelyllä, jonka huipentumana voisi pitää laulun vastinpariksi asettuvaa ”vaulua”.

Oikeastaan tämä kokeiluosasto alkaa jo runossa 19, jossa edetään luettelomaisesti passiivin perfektissä: ”Opittu tarinat ulkoa ja noustu päiviin, / tehty velkaa, avattu ikkunat, maattu sängyt, / pilkkaan ammuttu ja luettu kirje…” Jonkinlainen tasapainoilu ironian ja aidon ja vilpittömän teksti/maailmakokemuksen välillä päättyy mahalaskuun edellisen suuntaan: ”tämä talo on eletty. Korjatkoon kukin luunsa.”  Runossa piilevän potentiaalin ovat sittemmin onnistuneesti päivittäneet Claes Andersson (yhteenveto, 1981) ja Mikko Rimminen (tuska, 2000).

Todistellessaan riimeihin pakottamisen naurettavuutta Anhava katsoo kuitenkin velvollisuudekseen kielen uudistamisen. ”Fantasioja” saattaa vielä kuulua 50-luvun kielioppiin (?), mutta ”koristau” viittaa juurikin vallasta syöstyyn estetiikkaan eikä sana pöyhkeile ironisessa kontekstissa. Sen sijaan ilmaisuissa ”tieto virhene”, ”talvella valkenen” ja ”olen valostumassa” on jotain tuoreuteen pyrkivää. Valostumiseen olen törmännyt eräässä 2000-luvun käännöksessä, mutta siinä se näyttäytyy könkkönä ratkaisuna pyrkiessään korvaamaan sarastumista. Yleisesti ottaen runouden kielen uudistaminen yksittäisten sanojen kohdalla ei taida saada vastakaikua arkikieleltä vaan häviää mainoksille, hokemille, virka- ja talouden kielelle sekä anglismeille, joiden kieltärikastavasta vaikutuksesta en ole järin vaikuttunut. Tuo jonkun asian ”virheneminen” sävyttää kieltä tavalla johon esim. vanheneminen ja vääristyminen eivät kykene. Olen joskus ajatellut korvata ”vuotaa verta” taloudellisemmalla uudissanalla ”veretä” tai ”veristä”, jotka myös seuraisivat luontevammin kielemme rakenteita.

Mutta takaisin Anhavaan: repertuaariin kuuluvat myös kielileikit, nuo runoilijain ikiaikaiset leikkikalut. Runossa 10 ”On aika luopua, / irroten kokoontua, / kooten irrota täältä” ja runossa 6 ”Sisimpäni jos sanon, lipeän ilman miten / miten katseitten lipeän vältän ihoton”. Jälkimmäinen on tosin kursivoitu, mikä voisi viitata sitaattiin. Ja löytyyhän se pakollinen paradoksikin (R 34): ”olen sokenemassa, alan nähdä”. Joissakin runoissa Anhava taasen pelkistää ja tiivistää sanomansa muutamiin riveihin luottaen aasialaiseen imagismiin, lopputulos kiiltokuvamainen ja yhdentekevä. En innostu myöskään tämänkaltaisten elämänviisauksien viljelystä (R7): ”Älä katso ihmistä, ota hänet: / arka rakkaus on kavala viha. // Älä näytä itseäsi, anna se. / saituri on köyhä itselleen.” Tällaista odottaisi enemmän amerikkalaiselta elämäntapaoppaalta.

Kokoelman kielen niukkuudesta ja eleettömyydestä tulee mieleen Väinö Kirstinän esikoinen Lakeus (1961), joka tosin vie lakonisuuden astetta pidemmälle. Mutta mielenkiintoisempaa on lukuisien haavikkomaisuuksien löytäminen. Vai mitä tulee ensimmäiseksi mieleen esim. seuraavista: ”Hämäryys ei ole asioissa (- -) hallitse tai olet vailla maailmaa” (R5), ”Runoilijan on saatava maa järjestykseen” (R11), ”ja enkä minä loista, enkö minä elä” (R12), ”Oi nerous on mahdoton / nerous ilman lahjoja mahdollinen” (R13). Toki voi olla kyse tyypillisestä tekstien välisestä vuorovaikutuksesta tai hienovaraisista kunnianosoituksista/nyökkäyksistä, mutta herää myös pieni epäily matkimisesta, ja jos, niin mihin suuntaan. Voidaanko esim. Haavikon runouden omaperäisyyttä pitää kiistattomana?

Yksittäisistä runoista hienoin on rytmisesti muuta kokoelmaa vapautuneempi rooliruno (R12/6), jossa puhuu kuolema: ”olen siemen ja syöksy ja hellyys, // minä olen tuuli, tuulesta puhkeaa meri / ja metsä ja lakastuu kuin tuuli, / minä minussa, minä olen lepo, luottamus // tuolle puolen, minä olen tuolla puolen, / epätoivoisten sydämissä itse tieto:” Kuoleman ikuinen kiertokulku näyttäytyy jumalisena, tyynenä ja tarkoituksettomana voimana, kaiken olevaisen ilmentymänä. Toisaalla taas (R5): ”Ei ole mitään / mikä muuta todistaisi, jumala on.”, myös itse runossa sitaateissa. Epäselväksi jää, kumpaan tulkintaan runo lopulta kallistuu. Tämä ominaisuus, itsen miltei täydellinen hävittäminen tekstistä - jopa silloin kuin runossa on muodollinen minäpuhuja - on kokoelman häiritsevintä antia. Mietin onko tässä anhavalaisuuden ja poundilais-eliotilaisen tulkinnan ydin: Maailman kliinillistäminen muotopuhtaisiin, ”objektiivisiin” kuviin. Olen kuvitellut hahmottaneeni mitä Eliotin objektiivinen korrelaatti tarkoittaa: tekstin etäännyttämistä, ei-selittämistä, kieleen nojaamista, ei asioiden. Ehkä olen väärässä. Pitäisikö sittenkin uskoa Helsingin Sanomien muistokirjoitusta, jonka kirjoittajaa ei tekstistä ilmene?