saksittua (mickwitz)

Jos tulee paikalle omien työkalujensa ja menetelmiensä kanssa ja koettaa soveltaa niitä outoon ja erilaiseen, kohtaamisista tulee harvemmin antoisia   (- -)   Mutta jos tajuaa kuinka rajoittunut väistämättä itse on ja pääsee siitä yli, voi kohtaamisesta muodostua onnistunut. Outo saa näkemään tarkemmin, saa näkemään erilaisen aidosti erilaisena – ei samana: ei siis runoutena josta jo tiesin mitä se on. Ja on kiehtovaa olla aidosti ymmärtämättä, jättää soveltamatta omia valmiita tulkintamallejaan siihen mikä on vierasta, asettua sen sijaan alttiiksi erilaisuudelle. Ja oikeastaan juuri siitähän on kysymys: runo on vieras esine.

Jyrkän ensireaktion jälkeen juuri reaktioni jyrkkyys ja siihen liittyvä ymmärtämättömyyteni sai minut kyseenalaistamaan oman runouskäsitykseni: ”Jos kerran olen niin ärhäkkä tässä asiassa, sen täytyy olla jotain tärkeää.” Vieraus auttoi näkemään rajoittuneisuutta oman poetiikan ja oman kulttuuripiirin runouskäsityksissä. Ja sillä tavoin tajusin, että se mitä itse olin tekemässä, oli myös paikallista ja sillä oli omat rajat – rajat, jotka olivat jääneet kaikessa itsestäänselvyydessä enemmän tai vähemmän näkymättömiksi.

vieraana martin enckell

Voiko kirjallisuus tappaa? Runoilija, kääntäjä ja kuvataiteilija Martin Enckell melkein maksoi sanoista hengellään maatessaan malarian kourissa Kalkuttassa 1992. Hänen runoutensa on ajatonta, myrskyisää ja vahvojen tunteiden värittämää, se tutkii mystiikkaa ja suuria kysymyksiä. Nykyään hän asuu asuinkumppaninsa Annan kanssa Helsingin Töölössä ja työskentelee kirjallisten töidensä ohessa vammaisten lasten koulunkäyntiavustajana.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Isoisäni Olof, joka oli kirjailija ja myöhemmin myös kirjallisuuden professori, on ehkä vaikuttanut eniten siihen että "valitsin" kirjailijan tien. Hän yksinkertaisesti teki minulle eläväksi niin maailmankirjallisuuden klassikot, suomenruotsalaiset modernistit kuin Ruotsin 40-lukulaiset (fyrtiotalisterna) ja paljon muuta ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Isoäitini Mona (Leo), joka oli sekä kuvataiteilija että kirjailija ja jolla oli lisäksi nukketeatteri, avasi minulle puolestaan satujen ja myyttien maailman. Isäni oli toimittaja ja julkaisi nuoruudessaan runokokoelman (Natt för fega). Äitini oli kotitalousopettaja ja kotoisin Varkaudesta. Äitini puolelta isoisäni oli seppä ja isoäiti ompelijatar. Heidän kotoaan löysin kymmenvuotiaana mm. Martta Salmela-Järvisen muistelmat useissa osissa: erityisesti kuvaukset lapsuudesta ja materiaalisesti paljon köyhemmästä Suomesta oli suuri lukukokemus tuolloin. Kirjalliset esikuvat ovat vaihdelleet. Heihin kuuluivat jossain vaiheessa Pär Lagerqvist, Harry Martinson, Gunnar Ekelöf ja Erik Lindegren. Sittemmin on ollut monenlaisia poikkeamia: latinalaiseen Amerikkaan (mm. Octavio Paz), vanhempaan arabialaiseen runouteen, myös intialaiseen, kiinalaiseen ja osin japanilaiseen runouteen. Monet rockmusiikin persoonat ovat myös ajoittain jättäneet jälkensä, mm. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed jne. Fenixin aikoihin ruotsalaisista runoilijoista Guru Papersin ja Vesuviuksen ympärillä toimineet runoilijat Eric Fylkeson, Per-Erik Söder ja Bruno K. Oijer olivat tärkeitä. Vähän myöhemmin punk-aallon mukana kuvioihin tuli myös lauluntekijä ja laulaja Joakim Thåström, jonka energia ja aistillinen karheus kantaa ja henkii runoutta. Suomenkielisistä häntä voisi verrata Ismo Alankoon. Sielunkumppaneita runoilijoiden joukossa täällä Suomessa oli ehkä Arto Melleri ja edelleen J. K. Ihalainen.

intervju med martin enckell

Kan litteratur döda? För sina ord fick poeten, översättaren och bildkonstnären Martin Enckell nästan betala med sitt liv då han i Calcutta år 1992 drabbades av malaria. Hans poesi är tidlös och otyglad och genomsyrad av starka känslor, den ger sig i kast med mytologier och de stora frågorna. Idag bor han med sin sambo Anna i Tölö i Helsingfors och arbetar som skolassistent för barn med specialbehov.

Olet tunnetusta kulttuurisuvusta. Kertoisitko hieman tarkemmin tästä ja millä tavoin taustasi on vaikuttanut kirjailijaksi kehittymiseesi? Millaisia ovat kirjalliset esikuvasi?
Min farfar Olof som var författare, förutom sedan senare även professor i litteratur, är kanske den som haft största inflytande på mitt "val" att bli författare. Han helt enkelt levandegjorde för mig såväl världslitteraturens klassiker som de finlandssvenska modernisterna och de svenska fyrtiotalisterna och mycket annat i den svenska litteraturen. Min farmor Mona (Leo), som var både bildkonstnär och författare förutom att hon hade en dockteater, öppnade å sin sida bl.a. sagornas och myternas värld för mig. Min far var journalist, och publicerade en diktsamling (Natt för fega) i sin ungdom. Min mor var hushållslärarinna, hemma från Varkaus. Min morfar var smed och min mormor sömmerska. Hemma hos dem hittade jag i dryga tioårsåldern bl.a. Martta Salmela-Järvinens memoarer i flera delar, speciellt skildringen av barndomen i ett gånget och materiellt mycket fattigare Finland var en stor läsupplevelse då. De litterära förebilderna har växlat. Till dem hörde vid något skede PärLagerkvist, Harry Martinsson, Gunnar Ekelöf och Erik Lindegren. Sedan har det blivit utvikningar åt en massa olika håll, till Latinamerika, till Octavio Paz bland annat, och till äldre arabisk poesi, och indisk, och kinesisk och till en del japansk. Många profiler inom rockmusiken har också i perioder satt sin prägel, bl.a. Dylan, Cohen, Jim Morrison, Nico, Lou Reed m.fl. Under Fenixtiden blev svenska poeter i kretsen kring Guru Papers och Vesuvius aktuella, främst kanske Eric Fylkeson, Per-Erik Söder och Bruno K. Öijer. Något senare, med punkvågen, kom låtskrivaren och sångaren Joakim Thåström in, med en energi och en råhet, en sensuell råhet, som var likvärdig med poesi. På finskt håll kunde han kanske jämföras med Ismo Alanko. Själsfränder bland poeter här i Finland var kanske Arto Melleri, och J.K. Ihalainen fortfarande.

tervetuloa kirjailijaksi

Pasilan kirjastossa oli viime perjantaina tarjolla infotilaisuus esikoiskirjailijoille ja sellaisiksi tuloa tekeville. Lähdin valistuksen hengessä selvittämään mistä oli kyse.

Tilaisuuden aloitti kirjailijakaksikko Jarkko Tontti ja Sinikka Vuola, jotka olivat ottaneet asiakseen tulokkaiden henkisen preppauksen. Tontti ei suosittele kenelläkään suoraan päätoimiseksi kirjailijaksi heittäytymistä – vaikka on itse niin tehnytkin – ja kehotti pitämään työelämästä kiinni. Näkökulmassa on paljon järkeä, sillä taloudelliset realiteetit ja kirjailijapotentiaali selkeytynevät vasta pidemmällä tähtäimellä. Vuola painottikin kirjailijantyön pitkäjännitteisyyttä. Hän kehotti myös verkostoitumaan muiden kirjoittajien ja toimijoiden kanssa (oletan että tässä tarkoitettiin myös ammatillista eikä pelkästään kollegiaalista yhdentymistä) työn yksinäisen luonteen vuoksi ja tähdensi toisessa yhteydessä, että ”muista elää”. Tontti oli samoilla linjoilla, mutta myönsi kuitenkin että jokaisen pitää löytää oma tapansa luovia sosiaalisesti. Tämä tieto helpotti sisäistä introverttiäni.

Vuola oli sitä mieltä, ettei kannata pyöriä omassa estetiikassaan ja on syytä lukea mitä muut (aikalaiset) kirjoittavat. Tässä kohtaa tunsin piston sydämessäni. Lukeminen ON tärkeää, mutta olen ajatellut että kirjallisuus on ajatonta ja ettei trendeihin kannata liiaksi tuijotella. Vuolan puheista löytyi lievää ristiriitaisuutta: hänen mielestään työtä tehdään koko persoonalla, mutta että kirja ja kirjoittaminen ei saa olla identiteettikysymys, että kirjoittamisella ei ole eheyttävää vaikutusta. Tilaisuuden luonteen huomioiden koin väitteen melko holhoavaksi, mutta ehkä hänen oli vain tarkoitus tehdä pesäeroa ammatillisuuden ja psykologisten tavoitteiden välille. Tontti kertoi ettei kannata harhautua esikoiskirjailijahuumaan, koska esikoiskirjalija on mediaseksisäs ja saa paljon kritiikkejä kirjastaan. Tontti kaiketi puhui suuren kustantajan prosaisteista? Tajusin että oli kyse perspektiiviharhasta, mutta kumpi meistä katsoi hankalasta kulmasta, Tontti vai minä? Tai ehkä meidän mediaseurannassamme vain on perustavanlaatuisia eroja. Vuola varoitti kirjoittamasta ensimmäistä kirjaa uudestaan. Tontti lainasi vielä Peter Mickwitziä: ”Jokaisen tulisi istua valmiin käsikirjoituksen päällä vielä yhden vuoden”. Tähän käsitykseen yhdyn täysin.