ihmisenä olemisen kipeys

Lauri Otonkoski on kirjallisessa ilmastossamme poikkeuksellinen epäpuhtaan runon viljelijä. Hänen ilmaisunsa on puhelevaa: vaikka hän polkaisee runonsa usein käyntiin ajatuksen voimalla, se sulautuu nopeasti kuvien ja mietteiden aallokoksi. Hänen assosioiva ja leikittelevä kielenkäyttönsä muistuttaa hetkittäin esimerkiksi Jouni Inkalan pitkään kerivää lausetta, mutta on rytmiltään suorastaan sävellettyä musiikkia ja luonteeltaan usein vikuroivaa ja lukijan loogista silmää pakenevaa. Otonkoski myös kirjoittaa hyvin monenlaista runoa: soivat säkeet uivat sulassa sovussa lyhyiden (miltei) aforismien, hakkaavien luettelorunojen ja ajoittain esseetä lähestyvien proosarunojen kanssa. Merkillepantavaa on tapa, jolla hän käyttää kirjallisia ja kultturelleja viittauksia: ne tanssivat tekstissä ikään kuin ohimennen eivätkä pilkkaa satunnaisen lukijan sivistyksen aukkoja. Otonkoski ei myöskään kaihda huumoria.

tunnustuksia

Tunnustan kirjoittaneeni raflaavia otsikoita. Tunnustan kirjoittavani huonoja(kin) runoja. Tunnustan kirjoittavani muusta, jottei minun tarvitsisi kirjoittaa itsestäni, vaikka muusta kirjoittaessani kirjoitan myös itsestäni. Tunnustan ettei kirjoittamisellani ole suuntaa. Tunnustan kirjallisen energiani ehtymisen mahdollisuuden.

Tunnustan, että väittäessäni itseäni sosiaalisesti rajoittuneeksi en puhu aivan totta. Sosiaalisuus ja yhteisöt ovat kuitenkin leikkiä, jossa jokaisella on omat sääntönsä. Leikin nimi on elämä. Olen huono siinä, vaikka minullakin on leikkijän mieli.

Tunnustan nuorena kuvitelleeni itseni älykkääksi. Sittemmin elämä on toistuvasti todistanut muuta. Lohdullista on se, että kirjoittajan ei tarvitse olla erityisen älykäs. Hänellä pitää olla kielen tajua, rohkeutta, persoonallisuutta, eläytymiskykyä. Älykkyydestä puhuminen on älyllinen itsemurha. Älykkyys on kuin luovuus: meillä kaikilla on sitä jonkin verran joissain asioissa.