tahdon sinun kuulevan

En ole juurikaan perehtynyt Lassi Nummen tuotantoon. Koska hänet mainitaan useasti 50-luvun modernismin yhteydessä niin huomaan lähestyväni hänen kolmatta runokokoelmaansa Tahdon sinun kuulevan (1954) varovaisen odottavasti. Aikalaisekseen tuhdissa teoksessa voisi olla materiaalia kahteen tai kolmeen kokoelmaan. Kirja on jaettu neljään osastoon: Lasinen kirja,  Musta kirja, Hopeinen kirja sekä Vaskinen kirja ja nämä vielä muutamiin alaotsakkeisiin.

Vielä useammankaan silmäilevän lukukerran jälkeen en hahmota kirjan rakenteiden perusteita, sen enempää runot kuin niiden otsikot eivät tunnu taipuvan mihinkään teemaan ja runoja riittää aina sonetista ja loppusoinnuttelusta modernimpaan muottiin asti. Voisi melkein kuvitella että tyylillinen moninaisuus on läsnä esitelläkseen tekijänsä monipuolisuutta ja tietysti asiaa voi tulkita myös aikakauden murroksien kautta. Tyylillisistä seikoista huolimatta runojen vire ja maisema noudattaa enimmäkseen samaa kaavaa:  Konkreettiset ja aistilliset luontokuvat seuraavat toinen toistaan muodostaen kuin pitkän sarjan silmää miellyttäviä moitteettomia maisemamaalauksia, joita sävyttävät toisinaan varovaisen eroottiset ja eksistentiaaliset sivupolut. Runoja on vaikea nähdä irtiottona lähimenneisyydestä, pikemminkin useimmat niistä tuntuvat ylevyydessään jatkavan mitallisen runon perinnettä. Enkä sano tätä tuota ominaisuutta halveksiakseni, sillä uskon että ylevää voi toteuttaa myös tuoreesti. Kokoelman lävistää sinne tänne ripoteltu 15-osainen Elegia-sarja, lisäksi moni runo tavoittelee kahden sanan lauseilla/säkeillä dramaattisia asetelmia Lorcan tyyliin.

Perilyyrisyyden ja kuvailevuuden (käännetty sanajärjestys, lauseenvastikkeet, essiivit) vastapainoksi löytyy kuitenkin ilahduttavia elementtejä. Näistä merkittävimmältä tuntuu ehjien, proosamaisten lauseiden käyttö, mikä tuntuu sekä tuoreelta että luontevalta. Suorasanaisuus ja konstailemattomuus tuo jämäkkyydessään kontrastia muuhun massaan ja – jos runoudesta voi tällaista ilmaisua käyttää – luo uskottavuutta. Tämä muoto esiintyy enimmäkseen lyhyissä runoissa, mutta myös pitkissä:  Kyselevässä, hienovaraista toistoa hyödyntävässä runossa Seitti runominä ikään kuin paikantaa itseään talon ja puutarhan myyttiseksi kasvavassa miljöössä, jossa kaksi naista vertautuu hyönteisiin ja seittiin ja jotka sekoittuvat edelleen auringon seitin ja varjoleikin kanssa kiihtyäkseen lopun ehjää lausetta rikkoviin kuoleman ja unohduksen kuviin. Lyhyistä, ”vakuuttavan lauseen” runoista käykööt esimerkkeinä mm. muutamat Orfilaisen kuoron runot, Muotokuva sekä Pimeän tulo. Yhteistä näille on luontokuvien yhdistyminen havannoivaan (kirjoittavaan) minään muodostaen mielen maiseman, eräänlaisen sielun hämärän kartan.

Pitkiä runoja on kokoelmassa harmillisen vähän, sillä kuten Seitissä esim. runossa Valkealla rannalla (”Niillä on riemu, ja niillä on kiihko ja voima: niillä on rauha, / eivät ne kysy, ne nousevat toistensa rinnalla valoa kohden.”) Nummen ilmaisu lähtee suorastaan lentoon antaessaan kielen viedä mennessään. Tuloksena on rytmisesti  (ei mitallisesti) hienosti soiva kokonaisuus, jossa kuvallisuus palvelee aaltojen kautta minuuden ja elämän pyörteisiin uppoavaa olemisen tapaa, jonkinlaista keinuvaa ja vapauttavaa eksistentialismia. Yhtä komeita ovat samanlaisella vyörytyksellä ja nimensä kevyesti lunastava Concerto grosso (”ja kuule peilien sävel, heijastu, katoa ja ole valmiina / syntymäsi hetkellä, kuullessasi / peilien pirstoutumisen sävelen: / itsensä aavistavan muodon, lujuutensa vapautuvan voiman sävelen:”) sekä Sinä joka olet kirkas, jota voi lukea paitsi tuosta samaisesta filosofisesta aspektista myös kielellisestä metafysiikasta tai hengellisyydestä käsin: ”Sinä, joka olet kirkas – ota minun sanani, / vaikka ne ovat tomun ja mullan tahrimat ja tulevat etäältä, / vaikka ne tulevat tietään hapuillen, rujoin ja katkerin kasvoin…”.

Yksittäisistä runoista ainakin Valkealla rannalla tuntuu tekevän intertekstuaalisen kumarruksen ja sama toisin päin: Sinä joka olet kirkas saa toisintonsa eräässä 2000-luvun kokoelmassa. Ja vaikka en voi kiistää ensivaikutelmien ns. miellyttävyyttä ja liiallisen materiaalin tuntua, nuo aiemmin mainitsemani runot jo yksin riittävät tekemään lukukokemuksesta antoisan, koenpa miltei haltioituneeni niiden äärellä. En osaa sanoa miten teos asettuu kirjailijan muuhun tuotantoon nähden, mutta oman vuosikymmenensä kaanonissa se puolustanee paikkaansa, ainakin allekirjoittaneen mielessä.