Jyrki Pellisen toinen runokokoelma Kuuskajaskari ilmestyi 1964. Pellistä on luonnehdittu modernismin klassikoksi, mutta ainakin tässä teoksessa hänen runoutensa kaihtaa ismejä. Kirja osoittaa nimellään Rauman edustan saareen, joka tekstimassastakin löytyy. Kyse voi olla henkilökohtaisesta kokemuksesta, pelkästä yksityiskohdasta tai luontoon kiinnittymisestä, mutta vaihtoehdot tuntuvat toisarvoisilta. Nimi on nimi on nimi, tai sitten jopa ”ihminen on saari”. Kallistun viimeisimpään vaihtoehtoon, kuten tekstistäni tuonnempana voi päätellä. Jo esikoisteoksessa oli muutamia proosarunoja, mutta Kuuskajaskaria voi sanoa proosarunokokoelmaksi, vaikka seassa jokunen säemuotoinen teksti onkin. Suomalaisen runouden 1960-lukua tarkastellessa tuleekin ihmetelleeksi niitä äänenpainoja, joiden mukaan tyylilaji olisi meikäläisittäin ikään kuin keksitty vasta 2000-luvulla.
Pellisen vahvuus on suodattaa maailma pidäkkeettömästi muistin sirpaleiseksi mosaiikiksi. Hänen tapansa kirjoittaa saattaa olla kirjoittajalleen helppoa, mutta lukijalta se vaatii jo enemmän. On hieman hämmästyttävää, että anhavalaisesta tiivistetystä selkeydestä kauas karkaava ilmaisu on julkaistu juuri Otavalla. Pellinen kirjoittaa kielen konventioita rikkovaa tajunnanvirtaa, jossa tahtipuikkoa heiluttaa Pelliseksi miellettävä sumuinen, pirstaleinen ja hahmoton minä-subjekti, jonka ääriviivat piirtyvät kokemuksellisuuden avulla. Toisiinsa sekoittuvat tilanne- ja muistikuvat sekä itsereflektiiviset havainnot luovat impressionistisen läsnäolon tunteen ja tilallisuuden jatkumon, jossa kaikki aika tapahtuu tässä ja nyt. Varsinaista yksilöityä teemaa ei ole, ellei sellaisena pidä poetiikan rakentumista muistin, ajan ja identiteetin varaan. Näistä viimeisin voisi tarkoittaa yksilön pyrkimystä kielen avulla vapautumiseen, kohti omaa riippumatonta minuutta. Ilmaisua luonnehtisin pysähtymättömäksi monivalottuneiden valokuvien virraksi. Pellinen onkin sanonut kirjoittavansa kuvin.
bengt
20 tuntia sitten
