Ison osan teoksesta muodostavat epigrammit, joissa Viidan kynä on terävimmillään. Kyytiä saavat monenlaiset vallankäyttäjät ja besserwisserit, mm. papit, johtajat ja kriitikot. Pisteliäistä säkeiden joukosta on löydettävissä myös ylistystä fyysisen työn raatajalle (Johtaja), kyynisyyttä (Pedot), piilotettua uhkaa (Yhteistoiminta) sekä lakonisuutta (Vallankumous). Latteimmillaan tämä tyylilaji jää näppäräksi lorutteluksi, kuten runossa Moraali: ”Siisti täytyy aina olla!” / sanoi kissa hietikolla - / raapi päälle tarpeenteon / pienen, sievän santakeon.” Muitakin positiiviseksi miellettyjä tunteita hän kyseenalaistaa, kuten Kiitollisuus ja Myötätunto. Ihme sinänsä ettei sodan käynyt ja kansalaissodan arvet tiedostanut kirvesmies Viita lyönyt herroja tätäkin lujempaa. Ehkä syynä oli näistä kahdesta suuresta traumasta toipuvan kansan toive ja pyrkimys jonkinlaisesta eheytymisestä.
