Maailma on ehtinyt muuttua moneen kertaan kirjoitetun historian aikana. Suuret kertomukset ovat alunperin tyydyttäneet ihmisen turvallisuudentunnnetta ja maailmanjärjestystä myyttien, seikkailujen ja uskonnollisfilosofisten kirjoitusten myötä. Kun kirjallisuus asettui tavallisen ihmisen tasolle, päästiin jo tilanteisiin joissa teos saattoi olla uhaksi poliittisille tai uskonnollisille vallanpitäjille. Tällaiset kirjat saavat usein tunnustuksensa vasta jälkikäteen.
Mutta mihin nykyihminen enää tarvitsee klassikoita vai ovatko ne olemassa enemmänkin institutionaalista tarvetta varten. Tuo lyhytjännitteinen, narsistinen ja nihilistinen nykyihminen, joka ei usko mihinkään ja jolla on aina kiire, jonka maailma ja maailmankuva ovat pirstaloituneet, miten häntä voisi mikään "suuri" heilauttaa? Onko hänellä edes aikaa ja kiinnostusta paneutua moiseen vai turvautuuko hän välineeseen, joka nykyään tuottaa ne suurimmat elämykset ja jossa klassikot luokitellaan tuoton mukaan, eli elokuvaan?
Mikä oli viimeinen klassikko? Sinuhe, Sieppari ruispellossa, Peltirumpu, Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan? Tai ehkä James Joycen Ulysses, joka itsessäänkin perustuu klassikolle, Homeroksen Odysseialle. Kaksi teosta jota harvat ovat lukeneet, jälkimmäinen on toki meille kulttuurihistoriallisesti tuttu. Ulyssesta en ole itsekään saanut alkua pidemmälle, olen tosin hiljalleen myöntymässä ajatukseen urakan uudelleenaloittamisesta. Ainakin teoksen kielellinen rakenne - sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt - kiehtoo. Sain muuten itse aikoinaan eräällä kirjoittajakurssilla lisänimekseni Odysseus. Vaikka sillä oletettavasti viitattiin teksteihini, en ollut järin otettu asiasta.
Homerokselle ja Joycelle yhteistä on Pentti Saarikoski, joka on suomentanut molempia. Saarikosken kääntäjäura on oikeastaan melkoisen vaikuttava: Saul Bellow, Bertol Brecht, Henry Miller, J. D. Salinger jne. Pidän hänen kääntäjän uraansa loppujen lopuksi hänen runoilijuuttaan arvokkaampana enkä näin sanoen todellakaan halua vähätellä hänen runoilijan lahjojaan.
Odysseukseen ja Saarikoskeen voidaan yhdistää myös Juice Leskinen, ensiksi mainittuun vaikkapa näin:
Juice oli runoilija jo laululyriikoissaan, sääli että hänen piti ryhtyä runolle oikein kirjallisesti, siinä pääsi taso vähän laskemaan. Mutta lauluistaan ja kapinastaan hänet tullaan aina muistamaan. Tuo näyte on alkuaikojen yhteistyöstä Mikko Alatalon kanssa. He tekivät yhdessä hienonhienoja ja valitettavasti jo hieman unohduksiin vaipuneita biisejä. Alatalon musiikilliset ambitiot veivät hänet toisaalle, aina mummojen laulattamiseen torilla ja Arkadianmäelle asti. Mitähän mahtoi Juice todella ajatella senaattorista, vai oliko jo liian väsynyt kaikkeen?
Ja vielä tuohon aloitukseen: Tarkoitan tietysti, voiko nykyaikana enää kirjoittaa "suuria kertomuksia".
2 kommenttia :
Avatar kirjoitti...
Hei Kristian,
jos pitäisi sanoa, mikä on viimeisin klassikko, jonka olen lukenut, en osaisi siihen vastata, sillä klassikot ovat pääravintoani; uutuudet ja ei klassikoiksi arvioidut (nekin, joista olen tykännyt ja joille olisin valmis antamaan arvonimen "klassikko") ovat jonkinlaisia uteliaita koukauksia, seikkailumatkoja, "uuteen maailmaan". Sinänsä mielenkiintoisia ja lukemisen arvoisia, sillä jos joku kirja, ei tunnu hyvältä, panen sen kylmästi pois. (Näin julman tempun olen vasta viime aikoina oppinut, ennen luin loppuun, jos olin aloittanut, vaikkapa pikalukien tai harppoen, sisulla.)
Ehkä viimeisin, jota olen kädessä pitänyt, on Dostojevskin Idiootti. Sen hankin itselleni vähän sen jälkeen kun se oli tullut sarjana (venäläisten esittämänä) Ylen Teemassa.
Se oli huikea sarja! Ja outoa kyllä, se oli minusta vaikuttavampi kuin kirjana, jonka olin jo aikaisemmin lukenut kirjastosta, ja nimennyt silloin mielikirjakseni. Nyt se vaikutti luettuna lähinnä aapisen tasoiselta (ehkä liioitellusti sanottu, mutta jotenkin jäykältä se tuntui verrattuna filmiin).
Toinen mieliklassikkosarja, mutta luettuna, on ollut Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (10 osaa). Tekstiä, johon voisi jäädä asumaan (ja melkein siinä on pakko asuakin, on se niin hitaasti luettavaa, mutta nautinnollista tekstiä).
Ehkä mielenkiintoisin kirjoista, joka on todellinen klassikko ainakin ajallisesti, e.Kr.-kirjoitettu, on Vergiliuksen Paimenlaulut, josta laittaisin linkin (mutten vieläkään osaa sitä tehdä ainakaan tänne kommenttiruutuun. Mutta sen voi kopsata tästä ja panna googlettumaan:
http://www.maijastinakahlos.net/b/kirjoituksia/antiikin-kirjallisuus-ancient-literature/paimenrunoja-ja-politiikkaa-helsingin-sanomat-23122004/
Paitsi se, että se on kestänyt vuosisatoja, ja suomennettukin viimeksi joku vuosi sitten, on se ansainnut klassikkoutensa siksi, että se osoittaa, miten samanlaisena ihminen perusolemukseltaan säilyy, vaikka kehitys muissa asioissa kuinka vauhdikkaasti etenisi. Samat tunteet jylläävät silloisen paimenen kuin nykyisen esim. maahanmuuttajan mielessä. Kannattaa lukea.
Mikä tekee klassikon? Ei kai siihen muuta tarvitakaan kuin aikaa. Jos joku teos kestää vuosikymmenestä toiseen on se todennäköisesti klassikko.
Miten monta kirjaa, jotka olisivat sisältönsä puolesta takuuvarmoja klassikoita, katoaa lukijoiden puutteen vuoksi, sattuman vuoksi tai väärien, ymmärtämättömien "esilukijoiden" vuoksi on tietymättömissä. Paljon niitä kyllä on. Sen voi kuvitella.
Jollakin tavoin kirjan on kuitenkin ansaittava klassikkoutensa. Sen pitää olla sisällöltään antava, ei kuluttava saati (liikaa voimia) ottava. Siinä pitää olla jotain tietoa tai erikoista joka on todellista ja lukijaa palkitsevaa.
Itse asiassa vaikeinta minulle oli tarttua pohtimaan klassikkouden tuntomerkkejä tai vaatimuksia, sillä kirjaklassikoita on kertynyt aikojen kuluessa sellainen määrä, että on vaikea erotella niitä toisistaan ja miettiä, miten kukin niistä on säilynyt ajan kuluessa.
Usein kuulee jostakin uutuudesta sanottavan: selvää klassikkoainesta.
Näin esim. Sofi Oksasen Puhdistuksen kohdalla. Siinä ainakin on vaikuttanut se, että aihe, mistä se kertoo, on melkein vaiettu aikaisemmin. Ja kuitenkin ne ovat ilmeisen varmasti asioita, joitten on tärkeää tulla esiin, vaikka myöhästyneinä. Miten sitten pitkällä tähtäimellä, en tiedä.
Vaikka tämä on laaja asia, josta Kristian kirjoitat, en keksi enää muuta sanottavaa (onneksi, tämäkin on jo liian pitkä ja sekava :)
Kristian kirjoitti...
Taisit päästä pohdinnoissasi pidemmälle kuin minä postauksessani. Sulle pitäisi kai antaa työn sankarin mitali, jos olet jaksanut perehtyä Proustiin. Itseäni 10 kirjan pituinen kirja lähinnä kauhistuttaa.
Joskus myös lukijan sisu palkitaan. Aloitin joskus Tartin Jumalat juhlivat öisin-teosta ja ensimmäiset 50 sivua olivat melkoista tervanjuontia. Sitten kirja imaisi mukanaan ja järkäle tyntui paitsi kevyeltä, myös hienolta lukukokemukselta.
Aikaa klassikko varmasti tarvitsee, mutta pienemmiltä kielialueilta ei sekään riitä, tarvitaan niitä käännöksiä jotta kirjaa voitaisiin arvottaa muuallakin. Monet menestystekijöistä lienevät kulttuurillisiakin eli voivat olla myös menestyksen esteenä.
Muistini on sitä luokkaa, että lukemani kirjat klimppiytyvät yhdeksi möhkäleeksi ja on joskus vaikea yhdistää kirjaa ja sen sisältöä toisiinsa. Tällainen ominaisuus ei ainakaan helpota kirjallisuuskeskusteluun osallistumista. Mutta yrittää pitää.
Annikki kirjoitti...
Viimeksi taisin klassikoista lukea Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Kultahatun. Entäpä Nobel-kirjailijoiden kirjat? Ovatko ne klassikoita vai vain hienoja kirjoja? Niitä ainakin tulee joka vuosi lisää, ja joukossa on varmasti suuriakin kertomuksia, ei vain pieniä ja postpostmoderneja.
Ei kai suuret kertomukset mene koskaan pois muodista, niillä on vankka perusta psyyken rakenteessa. Varsinkaan nyt, kun heiluri heilahtaa realismista romantiikkaan jälleen kerran ja kyynisyys jos mikä on laskussa. Todellisuudessa väkivalta on länsimaissa vähentynyt koko ajan, ihmiset ovat lempeämpiä kuin koskaan. Jokaista uutta sukupolvea lyödään edellistä vähemmän, ja se tuottaa jotakin aivan uudenlaista. Uutiset johtavat siinä mielessä harhaan, ja sitä julmuuden ja kylmyyden määrää, joka ennen vallitsi, on vaikea edes nykyihmisen tajuta.
Lähetä kommentti