peltiset enkelit

Suomalaisen avantgarden raskassarjalainen Kari Aronpuro aloitti kirjallisen uransa teoksella Peltiset enkelit (1964), jota oli tutoroimassa itse Eeva-Liisa Manner.  Teos on Aronpuron moneen myöhempään teokseen nähden melko lukijaystävällinen. Syvemmässä tarkastelussa se osoittautuu muistamaani monipuolisemmaksi ja samankaltaiseksi uudenlaisen poetiikan esitteleväksi kuin Pentti Saarikosken pari vuotta aikaisemmin ilmestynyt Mitä tapahtuu todella? Mielenkiintoinen kysymys on se, millä tavoin nämä kaksi teosta ovat vaikuttaneet aikansa muuhun runouteen.

Poeettisena rakenteena kyse on liikkuvan kuvan runosta, joka kehitään kokoon ns. objektiivisen kameran avulla. Kamera tallentaa konkreettisen kuvallisuuden keinoin maailman tapahtumista ja maailmassa olemista. Varsinaista kokijaa tai puhujaa ei aina ole, mutta läsnä ollessaan subjekti lähinnä havannoi ympäristöään ja välttää sen kommentoimista tai on omassa tapahtumisessaan miltei objektin asemassa. Poikkeuksena on muutamia yksittäisiä itsereflektiivisiä hetkiä, joiden roolina on tuoda runoon lisää tilan tuntua. En tiedä Aronpuron kirjallisista esikuvista (kts. viim. kappale) ja missä määrin 1960-luvun uuden aallon elokuva (cinéma vérité, Jean-Luc Godard) on läsnä. Luultavasti kyse on normaalista oman poetiikan rakentamisesta useiden näkemysten ja vaikutteiden pohjalta. Jokunen runo on kallellaan vuosisadan alun ekspressionismiin.

mitä tapahtuu todella?

Kun modernismi oli 1960-luvulle tultaessa vasta ehtinyt vakiinnuttaa paikkansa suomalaisessa runoudessa niin se jo versoi uusia muotoja itsestään. Ensimmäisenä uuden kymmenluvun runouteen toi Pentti Saarikoski, joka oli jo 50-luvun lopussa ehtinyt julkaisemaan kolme runokokoelmaa, joiden estetiikka nojasi antiikin kreikkaan ja niukkaeleiseen modernismiin. Mediapersoona Saarikoskelle suosio ei riittänyt: paitsi runouden hän tahtoi kenties uudistaa myös ihmisten ajattelua. Runouden tuli astua esteettisestä kammiostaan muutaman askeleen kohti ihmistä ja reaalimaailmaa.

Mutta mikä muu kuin kunnianhimo ajoi Saarikosken uusille urille? Merkittävää kaiketi oli hänen suomennostyönsä proosan parissa. J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1961) ja Henry Millerin Kravun kääntöpiiri (1962), niiden arki, realismi, suorasukaisuus ja elämään heittäytyminen ovat taatusti olleet pontimena. Mutta uskon että myös James Joycen yhden päivän kollaasiromaani Odysseus (1964) on vaikuttanut vahvasti paitsi Saarikosken myöhempään tuotantoon myös Mitä tapahtuu todella? -kokoelman (1962) rakentumiseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt kaksi vuotta myöhemmin, järkäleen työstämisen on täytynyt alkaa muutama vuosi aiemmin.

vieraana tommi parkko

Jos pitäisi nimetä yksi henkilö joka on ollut mukana lähes kaikessa mahdollisessa runoustoiminnassa, hän olisi eittämättä Tommi Parkko. Uran voisi katsoa käynnistyneen jo vuodesta 1991, jolloin hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun, mutta toden teolla Nihil Interitin perustamisesta 1993. Sittemmin hän on kunnostautunut mm. runotapahtumien järjestäjänä, kustantajana, kriitikkona, läänintaiteilijana ja luovan kirjoittamisen opettajana. Nykyään hän on vapaa kirjailija ja aktiivinen runouden opettaja ja asustaa ison osan vuodesta Italiassa.

Olet julkaissut kolme runokokoelmaa seitsemän vuoden välein? Oletko kirjoittamisessa hidas perfektionisti vai onko kaikki muu toiminta syönyt kirjoittamisen energiaa? Onko luvassa nopeampaa julkaisutahtia?
Olen hyvin hidas runon kirjoittaja. Kieltämättä aktiivisuus kirjallisissa yhteisöissä ja opetustyö hidastaa myös kirjoittamista. Olen jossain määrin perfektionisti mutta pyrin siitä eroon. Uskon, että kirjoittamiseni on nyt muuttunut nopeammaksi. Asuminen ulkomailla on mahdollistanut kokonaan uudenlaisen keskittymisen kirjoittamiseen.

Runoutesi on hyvin tiivistä ja runsaista yksityiskohdista huolimatta pelkistettyä, kirjalliset viitteet/lainaukset sävyttävät usein runon sinälle suunnattua puhetta, lopputuloksena ei niinkään vaikeasti luettavaa kuin laajempiin merkityksiin ja hiljaiseen lukemiseen ohjaavaa. Allekirjoitatko edellä mainitun? Itse pidän eniten teoksesta Sileäksi puhuttu, joka näyttäytyy kieleltään muita avoimempana ja helpommin lähestyttävänä. Mihin suuntaan runoutesi on kulkemassa?
Runoni ovat jossain määrin pelkistettyjä. En edes yritä olla runsas. Usein niissä on voimakas keskitys johonkin asiaan. En osaa sanoa onko runoissani paljon sinälle suunnattua puhetta. Joissakin kohdin on mutta ei kaikkialla. Erilaiset viittaukset / esikäsitelty materiaali / huomaamattomat sitaatit ovat usein keskeisessä roolissa runoissani. Monet runoistani ovat kollaaseja.

suuret kertomukset ovat kuolleet

...vai ovatko? Mikä on viimeksi lukemasi kirja, joka arvostetaan klassikoiden joukkoon tai jonka itse arvotat sellaiseksi? Mitä kirjalta vaaditaan, jotta se ansaitsee noston jalustalle? Suuria tunteita, kasvukertomuksen, elämälle heittäytymistä, moraalitutkielmia, maailmanmullistuksia, historialliset puitteet, kronikkaa, uuden kielellisen tai rakenteellisen position, mitä? Ja tarvitseeko todella merkittävän kirjan edes olla mikään tiiliskivi? Mikä ylipäätään puhuttelee lukijoita yli erilaisten rajojen ja aikojen vai olemmeko sittenkin sidoksissa pyhään kaanoniin?

Maailma on ehtinyt muuttua moneen kertaan kirjoitetun historian aikana. Suuret kertomukset ovat alunperin tyydyttäneet ihmisen turvallisuudentunnnetta ja maailmanjärjestystä myyttien, seikkailujen ja uskonnollisfilosofisten kirjoitusten myötä. Kun kirjallisuus asettui tavallisen ihmisen tasolle, päästiin jo tilanteisiin joissa teos saattoi olla uhaksi poliittisille tai uskonnollisille vallanpitäjille. Tällaiset kirjat saavat usein tunnustuksensa vasta jälkikäteen.

saksittua (runoudesta)

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta/on lukeminen
Paavo Haavikko

Runoilija on valehtelija
Eeva-Liisa Manner

Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille
Mirkka Rekola

Tulevat sanomaan minulle / millainen runon pitää olla / minulle joka osaan tehdä / vaikka lehmänsorkkaan sopivan hevosenkengän

Pentti Saarikoski