kuuskajaskari

Jyrki Pellisen toinen runokokoelma Kuuskajaskari ilmestyi 1964. Pellistä on luonnehdittu modernismin klassikoksi, mutta ainakin tässä teoksessa hänen runoutensa kaihtaa ismejä. Kirja osoittaa nimellään Rauman edustan saareen, joka tekstimassastakin löytyy. Kyse voi olla henkilökohtaisesta kokemuksesta, pelkästä yksityiskohdasta tai luontoon kiinnittymisestä, mutta vaihtoehdot tuntuvat toisarvoisilta. Nimi on nimi on nimi, tai sitten jopa ”ihminen on saari”. Kallistun viimeisimpään vaihtoehtoon, kuten tekstistäni tuonnempana voi päätellä.  Jo esikoisteoksessa oli muutamia proosarunoja, mutta Kuuskajaskaria voi sanoa proosarunokokoelmaksi, vaikka seassa jokunen säemuotoinen teksti onkin. Suomalaisen runouden 1960-lukua tarkastellessa tuleekin ihmetelleeksi niitä äänenpainoja, joiden mukaan tyylilaji olisi meikäläisittäin ikään kuin keksitty vasta 2000-luvulla.

Pellisen vahvuus on suodattaa maailma pidäkkeettömästi muistin sirpaleiseksi mosaiikiksi. Hänen tapansa kirjoittaa saattaa olla kirjoittajalleen helppoa, mutta lukijalta se vaatii jo enemmän. On hieman hämmästyttävää, että anhavalaisesta tiivistetystä selkeydestä kauas karkaava ilmaisu on julkaistu juuri Otavalla. Pellinen kirjoittaa kielen konventioita rikkovaa tajunnanvirtaa, jossa tahtipuikkoa heiluttaa Pelliseksi miellettävä sumuinen, pirstaleinen ja hahmoton minä-subjekti, jonka ääriviivat piirtyvät kokemuksellisuuden avulla. Toisiinsa sekoittuvat tilanne- ja muistikuvat sekä itsereflektiiviset havainnot luovat impressionistisen läsnäolon tunteen ja tilallisuuden jatkumon, jossa kaikki aika tapahtuu tässä ja nyt. Varsinaista yksilöityä teemaa ei ole, ellei sellaisena pidä poetiikan rakentumista muistin, ajan ja identiteetin varaan. Näistä viimeisin voisi tarkoittaa yksilön pyrkimystä kielen avulla vapautumiseen, kohti omaa riippumatonta minuutta. Ilmaisua luonnehtisin pysähtymättömäksi monivalottuneiden valokuvien virraksi. Pellinen onkin sanonut kirjoittavansa kuvin.

miten kivelle puhutaan?

erkin lähtölaukaus

ERK:n ensimmäinen vuosikirja MOTMOT 1994 (Jyrki Kiiskinen, Lauri Otonkoski) on hieman raskas mutta toisinaan myös palkitseva, sillä leijonanosan sisällöstä täyttävät esseet. Kokoavina teemoina tuntuu olevan runon suhde muuhun taiteeseen ja yhteiskuntaan sekä tilan käsite ja runon kokemus. Esipuheessa lainataan Saarikosken sienivertausta ja mielenkiintoisena yksityiskohtana tähän päivään vertautuen todetaan, että runoudessa harvemmin suositellaan tiimityöskentelyä. Kirjasta on unohtunut kirjoittajien esittely, jonka voi tulkita vaikka siten, että he kaikki jo tuntevat toisensa. Todennäköisempi vaihtoehto lienee taitamaton taittaja.

Raikkaimman tuulahduksen kirjaan tuo avausessee, Witold Gombrowiczin Runoutta vastaan vuodelta 1947. Gombrowicz panee runoilijat ojennukseen syyttäen heitä nurkkakuntalaisuudesta, pakoilusta, verbaalisista silmänkääntötempuista, toisilleen kirjoittamisesta ja liialliseen sokeriin vertautuvasta puhtaan runouden viljelemisestä. Vuosien jälkeen essee naurattaa yhä* ja panee ihmettelemään miksei hän esseen sijasta ole kirjoittanut parodiaa. Esseen voi tietysti kuitata prosaistin ymmärtämättömyytenä, kyvyttömyytenä nähdä kielen ja säkeiden taakse, mutta siitä huolimatta kirjoitus säilyttää teränsä ja ajankohtaisuutensa. Toimittajille suuri kiitos itseironiasta.

hiljaisuudesta

Luin jostain, että Mirkka Rekola suree hiljaisuuden katoamista runoudesta, tai jotain sinnepäin. En löytänyt lähdettä enkä näin ollen voi syventyä lausuntoon paremmin, mutta Rekolan tuotantoa lukeneena luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoittaa. Runous on kokenut monenmoisia mullistuksia ja vaikka lasta ei pesuveden mukana heitettäisikään, jotain saattaa silti kadota. Ajatus saattaa tuntua oudolta sitä vasten, että meille on annettu ymmärtää runouden elävän jonkinlaista renessanssia 2000-luvun Suomessa. Monimuotoisuuden allekirjoitan toki minäkin, mutta renessanssista puhumiseen eivät rahkeeni riitä.

Mutta mitä Rekola hiljaisuudella tarkoittaa? Hänen omat runonsa ja aforisminsa ovat pelkistettyjä, monitulkintaisia ja keskittymistä vaativia, sanalla sanoen kaikkea sitä mihin keskivertokuluttaja ei jaksa tai pysty omaksumaan. Runoista huokuu hiljaisuus niin sanojen kuin kuin kuvien tasollakin ja jälkimmäinen lienee räiskyvään kuvatulvaan identifioituneelle laimeaa. Rekolan runot vaativat pitkälti lukemisen synkronoimista käsitteellisen ajattelun kanssa, mikä kenties hieman vieroksuu välittömään aistillisuuteen perustuvaa kokemista. Myönnän, että itsellänikin on ollut vaikeuksia tuollaisen tiiviisti keskittymisen lukemisen kanssa, mutta usein kärsivällisyys palkitsee.

saksittua (runoudesta)

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta/on lukeminen
Paavo Haavikko

Runoilija on valehtelija
Eeva-Liisa Manner

Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille
Mirkka Rekola

Tulevat sanomaan minulle / millainen runon pitää olla / minulle joka osaan tehdä / vaikka lehmänsorkkaan sopivan hevosenkengän

Pentti Saarikoski