17. huhtikuuta 2009

unen jälkeen

Alussa oli vain valkoista kohinaa.
Paperille piirtyy kaksi yhdensuuntaista viivaa,
ne kulkevat yhdessä koskaan kohtaamatta.
Kuten kulkevat rinnakkain usko ja järjen selitys
tai kaksi toisensa kaltaista ihmistä:
rakkaus vain hipaisee heitä.

Mutta kun kaksi viivaa leikkaa toisensa,
syntyy maanjäristys ja tulva,
ne eivät koskaan palaa, ne palaavat mieleen.
Paperi loppuu mutta viiva jatkaa matkaa.
Purjehdi sinne kuin maailman reunalle
tyhjyyttä uhmaten, tarinoita etsien.

Näiden välkkyvien ja kirkuvien kuvien keskellä
olen etana, tuntosarvet haistavat maailmaa
ja käperryn kieleni kotiloon,
hengitän sitä kuin happea:
pimeästä lämmöstä olet sinä tullut
pimeään kylmään elämään.

Tukeudun kuoreeni kuin happeen
mutta tänään olen syksyn matala järvi
jonka talvi on yllättänyt housut jalassa,
kuhertelua intiaanikesän kanssa.
Tänään olen jäätynyt järvi ja kärsin
happivajeesta. Pelkään kevättä,
pelkään kelluvia kaloja.

Mutta usko pitää hengissä myös järven
ja palaan haperoon kotilooni,
käperryn sinne kuin kieleen:
kuoren sisällä usko pysyy hengissä.

Halusin kohdata totuuden
itsestäni, pilven varjo peittää lammen.
Käänsin selkäni peilaaville pinnoille
ja etsin jykevää tammiovea,
sillä itsensä etsijöille on luvattu:
kolkuttakaa niin teille avataan.
Mutta et voi seistä oven molemmin puolin.

Kaksinapainen maailma: kylmä ja kuuma,
uros ja naaras, elämä ja kuolema.
Mutta vastakohdista syntyy se kolmas,
valokuvan varjot ja sävyt
mustan ja valkoisen valtakunnassa.

Vain tämä on varmaa, happi antaa elämän
ja lopulta, hitaasti se tappaa meidät.
Mutta kuten maanjäristyksessä syntyy syvä kuilu,
on myös siirtymiä ajassa ja tilassa,
vain ajan kysymys milloin kohtaat repeämän
tai repeämä kohtaa sinut.

Niin, sokea yö leikkaa uhreiltaan kaiken
paitsi surun

leikkaa sarvet ja kotilon ja hapen
leikkaa paperin ja peilin ja ovet

jää vain pimeyttä aistia valoa.
Kirjo 1/2005

1 kommentti :

Kristian kirjoitti...

Eeva Karhunen kirjoitti...

"Niin, sokea yö leikkaa uhreiltaan kaiken
paitsi surun"

Tästä lauseesta.

Avatar kirjoitti...

Tämä on kummallinen runo, Kristian. Kun luin sen aikaa sitten vaikutti se painavin tavaroin lastatulta tavarajunalta, joka jyskytti eteenpäin arvokkaasti ja pysähtymättä. Se porhalsi eteenpäin vauhtiaan hiljentämättä ja itsepintaisesti eikä suostunut ottamaan kyytiin, vaikka yritin hypätä siihen useammankin kertaa. Se jäi kuitenkin mieleen jyskyttämään siinä määrin, että halusin nyt vielä paljon myöhemmin tietää mikä junassa oli niin arvokasta, että se kulki eteenpäin sinnikkäästi ja määrätietoisesti.

Tänä aamuna se selvisi. Se seisoi asemalle pysähtyneenä, ja kaikki vaunujen ovet olivat lukitsematta. Kuljin niiden läpi alusta loppuun. Olin hämmentynyt ja järkyttynyt.

Junahan kuljetti sisällään kokonaista ihmisen elämää! Jokainen vaunu oli sisällöltään hätkähdyttävän vaikuttava ja puhutteleva. Vieläkään, tätä nyt kirjoittaessani en ole selvinnyt sisällön aiheuttamasta shokista. Nyt se myllertää mielessäni ja minun on pakko käydä vaunu vaunulta koko juna uudestaan läpi, vaikka iho on kananlihalla, ja pelottaa.

Luin eilen jostakin, että todellinen kauneus on pelottavaa. Tämä runo todistaa sen.

Kristian kirjoitti...

Kiitos, Avatar, kommenttisi on runollinen ja vaikuttava. Runoa kirjoittaessa ei ole aina itsekään tietoinen mitä kaikkea sälää mukaan keräytyy. Kevythän tämä ei ole, joten mukavaa että olet palannut sen pariin. Toivottavasti juna pääsee toteuttamaan tarkoitustaan kiskojen maailmassa eikä jämähdä asemalle.