saksittua (mickwitz)

Jos tulee paikalle omien työkalujensa ja menetelmiensä kanssa ja koettaa soveltaa niitä outoon ja erilaiseen, kohtaamisista tulee harvemmin antoisia   (- -)   Mutta jos tajuaa kuinka rajoittunut väistämättä itse on ja pääsee siitä yli, voi kohtaamisesta muodostua onnistunut. Outo saa näkemään tarkemmin, saa näkemään erilaisen aidosti erilaisena – ei samana: ei siis runoutena josta jo tiesin mitä se on. Ja on kiehtovaa olla aidosti ymmärtämättä, jättää soveltamatta omia valmiita tulkintamallejaan siihen mikä on vierasta, asettua sen sijaan alttiiksi erilaisuudelle. Ja oikeastaan juuri siitähän on kysymys: runo on vieras esine.

Jyrkän ensireaktion jälkeen juuri reaktioni jyrkkyys ja siihen liittyvä ymmärtämättömyyteni sai minut kyseenalaistamaan oman runouskäsitykseni: ”Jos kerran olen niin ärhäkkä tässä asiassa, sen täytyy olla jotain tärkeää.” Vieraus auttoi näkemään rajoittuneisuutta oman poetiikan ja oman kulttuuripiirin runouskäsityksissä. Ja sillä tavoin tajusin, että se mitä itse olin tekemässä, oli myös paikallista ja sillä oli omat rajat – rajat, jotka olivat jääneet kaikessa itsestäänselvyydessä enemmän tai vähemmän näkymättömiksi.

Toistoa tutkiva kieli osoittaa, että joka kerta kun jokin toistuu, se on jo muuttunut muuksi; kieli joka synnyttää agnostisen tavan tarkastella ihmistä ja maailmaa. Jotta voisimme oikeudenmukaisemmin nähdä toisemme varmuudessa: että tekojamme suhteessa toisiimme hallitsisi varovaisuus ja kunnioitus, eikä se väkivaltainen varmuus, jonka suoraviivainen tapa ymmärtää toisto aiheuttaa.

Ensinnäkin, runo on rakennus, tila joka on rakennettu ilmaan. Tila, jossa ne lait joita tottelemme, eivät päde: jossa painovoima voi ottaa monia muotoja ja s en intensiteetti voi vaihdella, jossa aika voi kulkea aivan eri tavalla kuin mihin olemme tottuneet.   (- -)   Runo on paikka, runo on jotain jonka sisällä voimme liikkua, eikä runon merkitys muodostu siitä, että runo haluaa sanoa jotain kokonaisuudeksi hahmottuvaa, vaan merkitys kehkeytyy siitä moninaisuudesta, joka syntyy kun lukija kulkee runon läpi.

Toiseksi, mutta edelliseen liittyen: runous on eläin, ruumis. Runo voi esimerkiksi olla valas joka voi niellä ja sinä saat sitten luvan elää siellä sisällä, ainakin hetken. Tai päinvastoin: runous voi olla  se, mitä sinä ehkä nielet erehdyksessä ja joka sitten alkaa elää omaa elämäänsä, tiiviinä ihosi alla, kuplien. Tai runo voi olla seitsenjalkainen koira, jolla on kolmeumpisuolta, väärin koottuja osia, ruumiinosia joita ei pitäisi olla olemassa. Silloin runosta tulee olento jota ei voi hallita eikä sen puolesta voi tehdä päätöksiä. Runolla on vaikeasti käsitettävä itsenäisyytensä, en voi kirjailijana enkä lukijana hallita sitä.


Otteita Peter Mickwitzin esipuheesta hänen käännöskokoelmassaan Lasinen avaruusalus (2006)