aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen

Pakkomielteisiä näkyjä myöhäisteinin maailmasta

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (I am going to Clone Myself Then Kill the Clone and Eat It, 2009, 2012). Suom. & jälkisana V. S. Luoma-aho. 119 s. Poesia 2013.

Tuntemattoman maailman ja vieraan estetiikan lähestyminen vaatii avaraa mieltä. En tiedä Sam Pinkistä mitään. Suomentaja V. S. Luoma-aho puhuu jälkisanoissaan kokoelmasta kirjoituksia, mutta näen asian toisin. Vaikka Pink käyttää myös dialogia ja kerronnallisia ratkaisuja, hänen teksteistään puuttuvat proosalle tyypillinen tarina ja juoni. Ja koska runous voi vaivatta käyttää ja muokata eri lajeja ja tyylejä ynnä kaikenlaista ainesta, voin hyvällä omallatunnolla puhua runokokoelmasta.

Mutta jotta voisi puhua avantgardesta, voisi olettaa kirjoittajalla olevan yhteys sen perinteeseen. Vaikka jonkinlaista kosketuspintaa löytyy esimerkiksi Russel Edsonin ja Henri Michaux’n sekä kaukaisemmin Charles Cimicin tuotantoon, rohkenen epäillä perinteen tuntemusta. Flarfiin verrattuna Pink tuntuu hyvinkin vilpittömältä ja omaan luontaiseen kielirekisteriinsä luottavalta, mikä on siinä mielessä piristävää, että nyt ei lainata tekstimassaa muualta mielessä ironia tai latteuden ylevöinti.

paradigma

Tuoreimman Tuli&Savun (4/1009 n:o 58) teema kalskahtaa komealta. Paradigma. Sanakirjojen mukaan on kyse tieteessä vallitsevasta perusnäkemyksestä, mallista, esikuvasta tai viitekehyksestä. Runoudesta puhuttaessa - varsinkin viime vuosien kirjallisen liikehdinnän myötä - tämä herättää ainakin kaksi kysymystä: 1. Tarkastellaanko nykyistä tilannetta siten, että lähtöoletuksena on kokeellisuuden valta-asema runoudessa ja jos, niin millä perusteilla a) kokeellisuuden osuus julkaistusta, arvotetusta, palkituista kokoelmista b) kokeellisuuteen uhratusta keskustelusta, kritiikistä ja tutkimuksesta c) nuoren nousevan runosukupolven keskittymisestä kokeellisuuteen d) jostain muusta näkökulmasta? 2. Olisiko syytä paradigman sijaan puhua (mahdollisesta) paradigman vaihdoksesta, vai onko näillä eroa? Joka tapauksessa, näitä kysymyksiä olisin toivonut Mikael Bryggerin avanneen pääkirjoituksessaan, koska itseni tavoin uskon suuren osan lukijakunnasta olevan tapahtumien keskiöstä kaukana.

Olen kuullut lukuisia soraääniä lehden viime vuosien politiikasta ja yksittäisten numeroiden edessä olen ollut välillä ymmälläni, välillä tympääntynyt. Tunnustan silti että sisällöissä on paljon kiinnostavaa eikä unohtaa sovi sitäkään, että vuosien mittaan esitellyt vaihtoehtorunoudet (voiko näin sanoa, valtavirrasta?) ovat jo osa kirjallisuusperinnettä, ei pelkkää tyrkytettyä uutta outoutta. Siksipä on enemmän kuin tervetullutta, että toimitus käy läpi (Tulentekoa: 2000-luvun runous) monipuolisesti viiden sivun verran erilaisia runouksia ja niiden keinovalikoimaa esimerkkejä käyttäen. Pääkirjoitukseen viitaten, laajemmaltikin olisin mielelläni aiheeseen tutustunut. Juuri tämä keinovalikoiman monipuolisuuden esittely antaa mahdollisuuden suhteuttaa itse kunkin lukemia teoksia kokonaisuuteen ja hahmottaa sitä, mitä runouden ytimessä (?) tapahtuu. Artikkelin jälkeen yhteenveto konkretisoituu näytteisiin yhdeksän sivun verran.