minne runous menet?

Viime viikonloppuna Nihil Interit vietti Turun kirjamessujen yhteydessä 20-vuotisjuhliaan, jotka huipensi Runomaraton ylioppilasteatterissa. Lavalla nähtiin niin ulkomaisia vieraita, Nihilin historiaan kytkeyteviä runoilijoita, tuoreita Reviiri-antologisteja ja open mic-esiintyjiä. Itse tila oli kuin luotu tapahtumaa varten: tumma tila tyylikkäällä valaistuksella, hyvä äänentoisto ja loistava akustiikka. Intensiteeti säilyi hyvin läpi nelituntisen esiintyjäpaljouden, sillä setti oli pääsääntöisesti vain viitisen minuuttia esiintyjää kohti.

Samalla yhdistys jakoi nelihenkisen raatinsa avulla historiansa ensimmäiset runopalkinnot. Korkeatasoisimman runokokoelman titteli myönnettiin Anja Erämajan Töölönlahdelle (WSOY). Vuoden runousteko oli Helsinki Poetry Connectionin käsialaa, mikä ei varmasti ollut yllätys kenellekään. Onnittelut vielä molemmille. Valitettavana voi pitää sitä, että raati ei saanut ruodittavakseen kaikkien runoa kustantavien tahojen kirjoja – voidaan puhua merkittävistä kustantajista – mikä toivon mukaan oli lapsus eikä kannaotto.

paradigma

Tuoreimman Tuli&Savun (4/1009 n:o 58) teema kalskahtaa komealta. Paradigma. Sanakirjojen mukaan on kyse tieteessä vallitsevasta perusnäkemyksestä, mallista, esikuvasta tai viitekehyksestä. Runoudesta puhuttaessa - varsinkin viime vuosien kirjallisen liikehdinnän myötä - tämä herättää ainakin kaksi kysymystä: 1. Tarkastellaanko nykyistä tilannetta siten, että lähtöoletuksena on kokeellisuuden valta-asema runoudessa ja jos, niin millä perusteilla a) kokeellisuuden osuus julkaistusta, arvotetusta, palkituista kokoelmista b) kokeellisuuteen uhratusta keskustelusta, kritiikistä ja tutkimuksesta c) nuoren nousevan runosukupolven keskittymisestä kokeellisuuteen d) jostain muusta näkökulmasta? 2. Olisiko syytä paradigman sijaan puhua (mahdollisesta) paradigman vaihdoksesta, vai onko näillä eroa? Joka tapauksessa, näitä kysymyksiä olisin toivonut Mikael Bryggerin avanneen pääkirjoituksessaan, koska itseni tavoin uskon suuren osan lukijakunnasta olevan tapahtumien keskiöstä kaukana.

Olen kuullut lukuisia soraääniä lehden viime vuosien politiikasta ja yksittäisten numeroiden edessä olen ollut välillä ymmälläni, välillä tympääntynyt. Tunnustan silti että sisällöissä on paljon kiinnostavaa eikä unohtaa sovi sitäkään, että vuosien mittaan esitellyt vaihtoehtorunoudet (voiko näin sanoa, valtavirrasta?) ovat jo osa kirjallisuusperinnettä, ei pelkkää tyrkytettyä uutta outoutta. Siksipä on enemmän kuin tervetullutta, että toimitus käy läpi (Tulentekoa: 2000-luvun runous) monipuolisesti viiden sivun verran erilaisia runouksia ja niiden keinovalikoimaa esimerkkejä käyttäen. Pääkirjoitukseen viitaten, laajemmaltikin olisin mielelläni aiheeseen tutustunut. Juuri tämä keinovalikoiman monipuolisuuden esittely antaa mahdollisuuden suhteuttaa itse kunkin lukemia teoksia kokonaisuuteen ja hahmottaa sitä, mitä runouden ytimessä (?) tapahtuu. Artikkelin jälkeen yhteenveto konkretisoituu näytteisiin yhdeksän sivun verran.