Raikkaimman tuulahduksen kirjaan tuo avausessee, Witold Gombrowiczin Runoutta vastaan vuodelta 1947. Gombrowicz panee runoilijat ojennukseen syyttäen heitä nurkkakuntalaisuudesta, pakoilusta, verbaalisista silmänkääntötempuista, toisilleen kirjoittamisesta ja liialliseen sokeriin vertautuvasta puhtaan runouden viljelemisestä. Vuosien jälkeen essee naurattaa yhä* ja panee ihmettelemään miksei hän esseen sijasta ole kirjoittanut parodiaa. Esseen voi tietysti kuitata prosaistin ymmärtämättömyytenä, kyvyttömyytenä nähdä kielen ja säkeiden taakse, mutta siitä huolimatta kirjoitus säilyttää teränsä ja ajankohtaisuutensa. Toimittajille suuri kiitos itseironiasta.
Ajankohtainen on myös Jukka Koskelaisen (Sielun muistot) luotaus runouden asemasta mediayhteiskunnassa, vaikka IT-teknologian huima kehitys viim. 10-15 vuoden aikana on tuonut asetelmaan myös mahdollisuuksia ja vastavoimia. Media (mediaviihde tai viihdemedia, miten vain) on 24/7 levittäytyvä hirviömäinen spektaakkeli, jonka torjumiseksi hän tarjoaa runoutta, käsittääkseni romantiikan ihanteiden mukaisesti. Sanoma kulminoituu kahteen kärjistykseen (maailmaa ei ole olemassa, sielua ei ole olemassa), joita hän pehmentää seuraavasti: "Runous muistuttaa itse olemisesta, joka on unohtunut." Kuvittelenko, vai viitataanko tässä Heideggeriin?
Se mihin Koskelainen ei usko, on runouden metakieli, Language Schoolin kepeä ja abstrakti vastakieli, joka alistuu kohteensa valtaan." Saman toteaa Kiiskinen (kts. jäljempänä) dialogissaan: "...lopputuloksena on hierarkitonta puhetta, joka johtaa helposti merkityskatoon ja myös ruumiillisen ulottuvuuden katoamiseen, hyvin käsitteelliseen lopputulokseen." Markku Paasonen (Modernin viileitä välähdyksiä) tuntuu ymmärtäväisemmältä peilatessaan "uuden" merkitystä sekä modernismin ja avantgardistisen maailman rajankäyntiä osin Rakel Liehun kubisseista käsin. perinteet hyvin tiedostava ja monet näkökulmat huomioiva essee on luonteeltaan analysoiva, tulkitseva ja totuuksia välttelevä. Kun Ristoa Ahti (kts. jäljempänä) hyökkää tahollaan postmodernismin kimppuun, voi vain ihmetellä mistä näin paljon hälyä 90-luvun puolivälissä, jolloin Aronpuron ilmaisu on "pehmentynyt", Liehun kaksi teosta jotain post:in ja modernismin välimaastosta ja genren ainoaksi edustajaksi jäänee Leevi Lehto? (edit 3.1.11 Keskustelu lienee lähtenyt Charles Bernsteinin haastattelusta (HS Lehto 1993) sekä Markku Innon samana vuonna ilm. kirjasta Lännen kieli) Olisi mielenkiintoista kuulla 2000-lukulaisten käsityksiä Liehun 90-luvun runoudesta, että onko sillä ollut jonkinlaista vaikutusta (tämän päivän runouteen) ja onko kyseessä sittenkin vain avantgardeksi naamioitunutta modernismia? Vai onko koko vastakkainasettelu mieletön, vain yksittäisten toimijoiden tarve todistaa oman estetiikkansa/poetiikkansa puolesta?
Rakel Liehu pääsee muuten käsitellyksi peräti neljässä esseessä, mikä on melkoinen kunnianosoitus. Maria Säntti (Runon vallaton ääni) vertailee Liehun, Haavikon ja Rekolan "puhujien" asentoja, kirjailijoiden poetiikkaa ja merkitystekniikkaa löytäen mm. Liehun verbittömyydestä liikettä, Haavikon puhujasta monisubjektin ja Rekolan preesensistä aikatörmäyksiä, sykkivän ajan. Myös Helena Sinervo (Kaikuluotaimen piirtämä kartta) sivuaa Liehua tutkiessaan runouden tilakokemusta, aikaa ja muistia. Runous kantaa metafyysisyydessään kollektiivista muistia ja syklisyyden palloa. Erityisenmielenkiintoinen on väite tulevaisuuden muistamisesta, jossa hän nojaa Eeva-Liisa Mannerin käsityksiin. Itse sanoisin, että maailma ei selity pelkän tieteen, rationalismin ja realismin keinoin, joten mystiikka on mitä mainiointa taiteen polttoainetta. Sinervo käsittelee myös Mallarmèa ja säkeen kriisiä. Tulkiten tämän siten, että myös modernismilla on keinonsa runouden musiikin ja soinnillisuuden ylläpitäjänä ja kehittäjänä.
Kiiskinen ja Juhani Pallasmaa (Sana ja tila tulivat lihaksi)keskustelevat runoudesta ja arkkitehtuurista ja löytävät yhteistä mm. tilasta, ruumiillisuudesta ja muistista. Yhteyksiä 200-lukulaiseen runouden arkkitehtonisuuteen (?) en löydä. Pallasmaan puheesta ei aina käy selville milloin hän puhuu runoudesta, milloin arkkitehtuurista: "Keskeisimmät modernismin ongelmat olivat toisaalla ruumiillisuuden toisaalla muistin syrjäyttäminen." Hän jatkaa ymmärrettävämmin: "Oleellista on tajuta myös se, ettei taiteilija luo merkityksiä tai kuvia, kuten modernismi on olettanut. Taiteilija pikemminkin muistaa merkityksiä ja kuvia ja palauttaa niitä yhteiseen kierrätykseen." No, minun maailmankuvaani mahtuu sekä luominen että muistaminen/kierrätys. Kiiskinen puolestaan moittii visuaalisuuden ylivaltaa (media?), jonka seurauksena "maailma latistuu maailman kuvaksi." Anyway, kun seuraavan kerran kävelen Kampin keskuksessa, koitan muistella Pallasmaata: "...kova ulkokohtainen arkkitehtuuri on torjuvaa, särmikästä ja läpitunkemattomista materiaaleista tehty."
Anssi Neuvonen (Runo, valokuva ja Pinatubo) vertailee runoa ja valokuvaa. Yhteinen juuri löytyy sulkimen ja silmän samankaltaisuudesta, mutta valon sisään päästessään jälkimmäinen vasta aloittelee tutkimustaan edellisen jo lopetettua sen. Minulle jää outo tunne valokuvaajasta (?), joka uskoo kameran mahdollisuuksiin vain hetkittäin ja runon ylistämisestään huolimatta ei ymmärrä sen mahdollisuuksia ja pyrkimyksiä: "Toisin kuin runo valokuva on osa maailmaa: se on läsnä, lähellä." Samalla hän uudistaa lyriikan käsitteitä: "Puhe keskeislyriikasta viittaa juuri mahdollisuuteen lähteä mihin tahansa: runo on keskellä ja kaikki tiet vievät poispäin."
Jos jan Blomsted (Näkyvä ja näkymätön) toteuttaakin surutta esseististä vapautta hyppelehtivässä kirjoituksessaan etsiessään runoutta maailmanproosasta ja filosofiasta löytäen ehkä koomisuutta, minä jään ihmettelemään mitä tässä sanottiin. Ja jos mahdollista, poukkoilevan tyylin vie omiin sfääreihinsä Risto Ahti (Mitä tulee kirjaimen jälkeen), joka toimii yhtaikaa tietäjänä, ennustajana ja esseen loppua kohti sekavana profeettana. Hän ennustaa postmodernistisen fundamentalismin maihinnousua (välttämätön ja ohimenevä ilmiö?) kymmenen vuotta etuajassa, mutta on silti otettu siitä, että hänen runojaan on jo 80-luvulla tietokoneohjelman avulla miksattu Saarikosken runoihin. Hän on huolissaan siitä, että kuka tahansa (Saarikosken ja Haavikon runousopin tunteva) voi olla runoilija. Hän tietää seuraavan Suuren Runoilijan astelevan Mellerin medianarsismin jalanjäljissä. Tiivistäisin ilmaisun seuraavasti: Runoilija ja Missio.
Vuosikirjan kyseessä ollen kritiikit ovat yllättävän lyhyitä. Tekstimäärältään viitseliäin on Sinervo, joka arvostelee mm. Harri Nordellin Huuto ja syntyvä puu, josta löytyy niin Paul Celania kuin kalevalaisia sävyjä. Kirjan debytanteista löytyy pari sellaista kirjoittajaa, jonka runotuotantoa lukisi mielellään heidän omasta teoksestaan.
WG*
- suurin osa runoilijoista uskoo vakaasti, että heidän runoillaan on yhteiskunnallista vaikutusta. He sanovat hämmentyneinä: "Kuinka voitte edes epäillä sitä?
- seison tämän suitsutuksen keskellä vakuuttuneena siitä, että poeettinen messu kaikuu mitä täydellisimmässä tyhjyydessä
- voisimme siis määritellä ammattimaisen runoilijan olennoksi, joka ei ilmaise itseään, koska hän ilmaisee säkeitä
- heidän maailmassaan kaikki on liioiteltua: keskinkertaiset tekijät yltävät apokalyptisiin saavutuksiin, ja mitättömät ongelmat saavat pelkoa herättävän painoarvon
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti