Musiikin ystäviä hemmoteltiin televisiossa oikein urakalla viikonloppuna. Asialla oli erityisesti YLE Teema laajalla rintamalla ja Maikkari säesti soulin suurella nimellä Ray Charlesilla.
Teeman dokumenttisarja Rock-Suomi vaikuttaa erityisen onnistuneelta. Sarjan lähestymistapa erilaisten ilmiöiden, ajankuvien ja kokonaisuuksien hahmottamisessa tuottaa juuri sopivan kokoisia viipaleita kerralla katsottavaksi. Ainut harmin paikka on marginaalien jääminen varjoon, jo siksikin että esiteltävät nimet kuuluvat pitkälti muutoinkin yleissivistyksen piiriin. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi sellaista itsestäänselvyyttä kuinka samoista lähteistä Tuomari Nurmio ja J. Karjalainen ovat omaa musiikkiaan ammentaneet enkä ollut ajatellut sitäkään kuinka erilaisin lähtökohdin ja asentein olivat liikkeellä aikanaan hetken kovin samanlaisilta kuulostaneet Eppu Normaali ja Pelle Miljoona. Tuskin maltan odottaa tulevia jaksoja. Jos missasit jotain, YLE Areenasta ja Elävästä arkistosta voi kurkistella lisää.
Lauantain Doors-leffasta tulvi muistoja mieleen, elämyksen toisintaminen olisi vaatinut elokuvateatterin näyttämökseen. Isosti plussaa dokumenttiosion liittämisestä mukaan. Doors ja varsinkin Jim Morrison ovat kaikkien rokkistarojen ja megatähtien joukossa aivan oma lukunsa omaleimaisuudellaan. Morrison vei miltei kaiken huomion ja siinä helposti unohtuu kuinka osaava bändi oli kokonaisuudessaan. Eikä ihme, Rimbaudin ja Blaken hengenheimolainen, Nietzscheen hurahtanut Morrison oli aikakautensa jumala, intohimon, hetkellisyyden, itsetuhoisuuden, ehdottomuuden, alitajunnan ja hulluuden jumala. Ei hassummin kaverilta joka ei itse osannut soittaa ja nuorempana inhosi rokkia. Rock-tähteyttä enemmän hän kaipasi tunnustusta runoilijana. Joten Liskokuninkaan sijasta James Douglas Morrisonia:
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti