tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.

36 runoa

Tuomas Anhavan runokirjaan tarttuessani mielleyhtymissä liikkuu jostain syystä Haavikon runous. Päällimmäisenä ja väistämättömänä ajatuksena on kuitenkin se, miten suomalaisen modernismin tahtipuikkoa heiluttanut Anhava itse toteuttaa vaalimaansa ja luomaansa esteettistä maailmaa. Onko suutarin lapsilla kenkiä, tai pikemminkin: millaisia nuo kengät ovat?

Suhtaudun hieman skeptisesti teoksiin joita ei oikeastaan ole nimetty kuin kategoriallaan, vaikka asia ei niin tavaton olekaan. Runokokoelmahan on jo määritelmällisesti kooste, jonka yksikkö on runo. Miksi siis vaatia teemaa tai yhdistävää nimeä näille yksittäisille olioille. Anhavan kolmas kokoelma 36 runoa (1958) pyrkinee jonkinlaiseen (sisäpiirin) vitsikkyyteen, sillä numeroituja runoja on 37, oikeastaan enemmänkin, sillä runo n:o 12 on pikemminkin sarja yksittäisiä runoja kuin osiin jaettu runokokonaisuus.

Alustava selailu tuo esiin niukkaan ilmaisuun pukeutuvan yhtenäisen kielikäsityksen. Mutta vähitellen kokonaisuus tarkentuu: joukkoon mahtuu mm. muutama aforismiksi miellettävä teksti, pari pitkän lauseen edustajaa, yksi proosaruno sekä muutamia kokeiluja, joita voisi aikakauteensa suhteuttaen pitää avantgardistisina. Runo 20 on peiliruno, jonka puolivälissä teksti lähtee kuroutumaan takaisin alkuun päinvastaisessa järjestyksessä. Runo 21 on sanaluettelo joka päätyy toistamaan sanoja sisällys ja muoto, edeltävät sanat edustavat lyhykäisyydessään ikään kuin klassisia ja/tai mutu-esteettisiä arvoja. Tyylipuhdas postmoderni ironian läpitunkema runo! Runo 22 jatkaa ironista vittuilua leikkimällä ”kauneudella” ja riimittelyllä, jonka huipentumana voisi pitää laulun vastinpariksi asettuvaa ”vaulua”.

saksittua (paavilainen)

”…olisi hyväksi – joskaan ei välttämätöntä – tutkia filosofiaa, psykologiaa, sosiologiaa, historiaa, biologiaa, musiikkitiedettä, kaikkea jolla on vaikutusta siihen, miten me elämme ja ajattelemme. Tieteet pystyvät varsin usein hedelmöittämään taiteellista työtä paitsi totuuksillaan myös menetelmillään ja materiaaleillaan. Ne voivat tarjota sekä ajattelun malleja että impulsseja. Ennen kaikkea ne torjuvat liian yksipuolisen näkemisen vaarat.” (Muutoksen perusteet)

”Jo varsin perinteinenkin runous piti arvossa laulullisuutta, musikaalisuutta, rytmillisyyttä, soinnikkuutta / - - / Noista päivistä on kulunut jo kauan, mutta useat silloin tärkeinä pidetyt periaatteet osoittautuvat yhä käyttökelpoiseksi – tosin ymmärrettävästi edelleen kehitettyinä. Runoilijoita saattavat melodisuuden ohella kiinnostaa esimerkiksi fugaattisuus tai muut rakenneperiaatteet, sinfoninen muoto tai balettimusiikille tyypillinen kohtauksittain eteneminen.” (Taiteen systeemit)

mistä puhun kun puhun kokeellisuudesta

Uudesta suomalaisesta runoudesta ei voine puhua ilman blogeja ja kevyempiä kustantamisen muotoja. Siksipä onkin hämmästyttävää, että hakusanoilla kokeellisuus ja avantgarde suomenkielisiltä nettisivuilta ei löydy juuri mitään, kahta aihetta käsittelevää kirjaa lukuunottamatta. Mitä ilmeisemmin suuri osa keskustelusta siis käydään livenä, asiaan perehtymättömien ja ei-aktiivisten ihmisten ulottumattomissa.

Vähäänkään aikaansa seuraava runoihminen ei ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta mitä kentällä tapahtuu. Kokeellinen runous on nostanut päätään, varsinkin kuluvan vuosikymmenen jälkipuoliskolla ja uusimman runoilijasukupolven myötä. Pariin otteeseen on ihmetelty, että jos kaikki (uudempi) runous on kokeellista, onko silloin mikään kokeellista.

Avantgarde (jota käytän tässä kokeellisuuden synonyymina, oikaiskaa jos olen väärässä) on aina suhteessa muuhun vallitsevan taiteen tekemisen ja arvottamisen tapaan, jotka se siis kyseenalaistaa. Olen yrittänyt seurata mitä kaikkea se nykyisellään pitää sisällään, mutta parin-kolmen vuoden ajan olen ollut paitsiossa ja lähinnä netin armoilla. Sieltä eivät kaiketi kaikki salaisuudet aukea ja häpeäkseni tunnustan ettei minulla ole tuntumaa kaikkein uusimmista julkaisuista. Siihen tulee kyllä korjaus, joten palataan asiaan tulevaisuudessa.