tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.

mistä puhun kun puhun kokeellisuudesta

Uudesta suomalaisesta runoudesta ei voine puhua ilman blogeja ja kevyempiä kustantamisen muotoja. Siksipä onkin hämmästyttävää, että hakusanoilla kokeellisuus ja avantgarde suomenkielisiltä nettisivuilta ei löydy juuri mitään, kahta aihetta käsittelevää kirjaa lukuunottamatta. Mitä ilmeisemmin suuri osa keskustelusta siis käydään livenä, asiaan perehtymättömien ja ei-aktiivisten ihmisten ulottumattomissa.

Vähäänkään aikaansa seuraava runoihminen ei ole kuitenkaan voinut olla huomaamatta mitä kentällä tapahtuu. Kokeellinen runous on nostanut päätään, varsinkin kuluvan vuosikymmenen jälkipuoliskolla ja uusimman runoilijasukupolven myötä. Pariin otteeseen on ihmetelty, että jos kaikki (uudempi) runous on kokeellista, onko silloin mikään kokeellista.

Avantgarde (jota käytän tässä kokeellisuuden synonyymina, oikaiskaa jos olen väärässä) on aina suhteessa muuhun vallitsevan taiteen tekemisen ja arvottamisen tapaan, jotka se siis kyseenalaistaa. Olen yrittänyt seurata mitä kaikkea se nykyisellään pitää sisällään, mutta parin-kolmen vuoden ajan olen ollut paitsiossa ja lähinnä netin armoilla. Sieltä eivät kaiketi kaikki salaisuudet aukea ja häpeäkseni tunnustan ettei minulla ole tuntumaa kaikkein uusimmista julkaisuista. Siihen tulee kyllä korjaus, joten palataan asiaan tulevaisuudessa.