tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.

viisi kirjaa

Luulisin että suomalaisessa runoudessa on tapahtunut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän ja mielenkiintoisempia asioita kuin niitä edeltäneellä kahdella vuosikymmenellä. Tässä voi tietysti olla myös perspektiiviharhaa, sillä jälkimmäisen suhteen en kuulu aikalaisiin. Toki sen ajan runoutta on tullut kahlattua läpi. Kaanon on epäilemättä rakentunut näinkin lyhyessä ajassa, vaikkei se kirjallisuuden opetuksessa näkyisikään. Runoilijoiden uraa ja tuotantoa enemmän minua kiinnostavat kuitenkin yksittäiset teokset. Millaiset teokset ovat ohjelmoituneet hermoratoihini ja miksi? Millaiset teokset näyttäytyvät jäntevinä kannesta kanteen ja ovat ns. kestäneet aikaa parhaiten? Suuresta joukosta hyviä kirjoja muististani valikoitui viisi kirjaa, joissa on tinkimättömästi täysin oma maailmansa ja hyvin persoonallinen ääni, joissa yksittäiset runot paitsi tukevat toisiaan niin tulevat toimeen omillaan, yksilöllisinä olioina.

tien päällä, 1. viikko

Sunnuntai 26.4
Lähdimme sunnuntaina iltapäivällä ajamaan Turkua kohti, Tommi Parkko, Miira Sippola, Tuomas Rounakari ja minä. Turussa jo odotteli jännittynyt ja odotusta täynnä oleva ryhmä, Seppo Lahtinen, Mika Terho, Kari Aartoma ja Esa Hirvonen. Nokka kohti Poria, josta noukkisimme vielä Jukka Hannulan kyytiin. Ilman kommelluksia ei tämä reissu ala, sillä etsimme Jukkaa toista tuntia Porin linja-autoasemalla. Lopulta käy ilmi, että hän oli koko ajan aseman toisella puolella. Jatkamme suoraan kohti Oriveden opistoa, jossa yöpyisimme ja esiintyisimme heti aamusta. Yövyn Mikan kanssa samassa huoneessa. Hän on nostalgisissa tunnelmissa, koska oli vuosia aiemmin opiskellut Orivedellä. Samalla kyselen neuvoja runojeni editoinnissa. Imperatiivissa olevasta runostani poistuukin muutamia säkeitä.

Maanantai 27.4
Runsaasta runoilijajoukosta ja tiukasta aikataulusta johtuen kaikki eivät esiinny. Auditoriossa on kohtuullinen määrä opiskelijoita. Muistiini on syöpynyt toimittaja-valokuvaajaksi matkaan laittautuneen Esan ensiesiintyminen runoineen. Palindromejaan jo aiemmin esittänyt Esa jännittää (omien sanojensa mukaan) niin kovasti, että hän lukee runonsa selin yleisöön. Lounaalla Tommi tunnustaa laitostuvansa jo yhdessä päivässä, seikka jonka kahden viikon aikana tunnustaa useampikin. Kiireellä hyppäämme volkkariin ja huristamme Jämsään, jossa esiintyminen on paikallisessa kirjastossa, joka sivumennen sanoen on hieman piilossa. Yleisöä on kourallinen ja itse ainakin jännitän kovasti, sillä paikalle on saapunut myös muutama sukulainen. Jämsästä ei olekaan enää pitkälti Jyväskylään, jossa päivän päätapahtuma on hivenen ränsistyneessä, mutta idyllisessä Kirjailijatalossa. Aikaa on reilusti, joten runoilijat katoavat kuka minnekin, joku kaljalle ja joku syömään. Ehdimme myös ihastella Jyväskylän tyylikästä pääkirjastoa. Paikalle on saapunut myös Ylen toimitus, joka haastattelee ennen tilaisuutta kolmea kiertolaista Valopilkkuun. Yleisöä valuu paikalle mukavasti, tunnelma on tiivis ja intiimi. On suorastaan hätkähdyttävää kokea millä intensiteetillä he ottavat esiintyjät vastaan, korvat ja silmät tarkkana. Tilaisuuden jälkeen osa ryhmästä ehtii karata läheiseen kuppilaan, josta heidät on erikseen käytävä noukkimassa, sillä show jatkuu ja on ehdittävä vielä yöksi Konnevedelle, jossa meidät majoitetaan erään kuvataiteilijan ateljeekotiin. Pimeässä korvessa löydämme kuin löydämmekin perille.

mihin katosi kapina

eli mitä jäi käteen 90-luvun runoudesta

Aluksi suurkiitos seuraaville henkilöille: Tuula Komsi, kriitikko, luovan kirjoittamisen ohjaaja sekä pianonsoiton opettaja Helsingistä; Tommi Parkko, runoilija ja kustantaja Tallinnasta; Taina Ratia, kriitikko Turusta; Heikki Saure, kirjakauppias ja kriitikko Lahdesta; Matti Saurama, kriitikko ja vapaa toimittaja Helsingistä.
          Jottei lukijoille jäisi asiasta väärää käsitystä, niin korostan että tässä artikkelissa puhutaan nimenomaan siitä sukupolvesta, joka on julkaissut esikoisensa/vaikuttanut 90-luvulla ja 80-luvun lopulta. Mitenkään vanhempia runoilijoita väheksymättä olen halunnut selvittää mitä on pitänyt sisällään nimenomaan uudempi runous. Onhan toki mahdollista, että joku vanhemman sukupolven edustajista olisi ollut mukana ”vallankumouksessa”. Epäilemättä heillä on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa 90-lukulaisiin. Mikä, se ei kylläkään tässä yhteydessä selviä. Ehkäpä joku kirjallisuudenopiskelija pakertaa aiheesta gradun tai peräti väitöskirjan. Jäämme odottamaan.
          Yritin myös selvittää, mitkä runoilijat ja varsinkin mitkä teokset nousisivat muiden yläpuolelle, mutta haastatellut pääsääntöisesti kieltäytyivät laittamaan julkisesti kumpiakaan tärkeysjärjestykseen, kuka mistäkin mutta kaikki hyvistä syistä. Mitä lopulta selvisi? Että mäkihyppy on urheilua ja vesilasissa myrskyää. Ja kuitenkin, että runous on tärkeää ja suuret runoilijat tallustavat keskuudessamme! Lukijalle jää johtopäätösten teko osin hyvin ristiriitaisista vastauksista.