viisi kirjaa

Luulisin että suomalaisessa runoudessa on tapahtunut kahden viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän ja mielenkiintoisempia asioita kuin niitä edeltäneellä kahdella vuosikymmenellä. Tässä voi tietysti olla myös perspektiiviharhaa, sillä jälkimmäisen suhteen en kuulu aikalaisiin. Toki sen ajan runoutta on tullut kahlattua läpi. Kaanon on epäilemättä rakentunut näinkin lyhyessä ajassa, vaikkei se kirjallisuuden opetuksessa näkyisikään. Runoilijoiden uraa ja tuotantoa enemmän minua kiinnostavat kuitenkin yksittäiset teokset. Millaiset teokset ovat ohjelmoituneet hermoratoihini ja miksi? Millaiset teokset näyttäytyvät jäntevinä kannesta kanteen ja ovat ns. kestäneet aikaa parhaiten? Suuresta joukosta hyviä kirjoja muististani valikoitui viisi kirjaa, joissa on tinkimättömästi täysin oma maailmansa ja hyvin persoonallinen ääni, joissa yksittäiset runot paitsi tukevat toisiaan niin tulevat toimeen omillaan, yksilöllisinä olioina.

Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) on Suomirunon suurimpia salaisuuksia, vaiettu klassikko. Absurdit ja lyhyenkepeät proosarunot leikittelevät tummalla huumorilla jonka takaa pilkahtelee ajoittain hyvinkin vakavia asioita. Kielellisesti vaatimattomat runot rakentuvat paradoksaalisesti merkityksellisiksi juurikin merkityksiä paetessaan. Välillä tasapainoillaan naurun syvyyksissä sortumatta kuitenkaan vitsien tasolle, välillä runot ikään kuin leikkautuvat pakinan, aforismin ja jonkinlaisen minimalistisen esseen joukkoon. Kukin runo on kuin oma pieni rinnakkaistodellisuutensa, jossa häivähtää todellisuuden viipaleita vinosta näkökulmasta, jota voisi kutsua vaikka rohkeaksi naivismiksi. Jos kubismissa olisi huumoria, se voisi näyttää juuri tältä.

Samaa vuosikertaa on Jouni Inkalan Tässä sen reuna. Usein konkreettisin kuvin reaalimaailmaan kiinnittyvät runot hehkuvat herkkyyttä ja dramaattisia hetkiä/asetelmia, luonto ja esinemaailma sulautuvat kokijan maailmaan ja hengittävät samassa rytmissä hänen kanssaan. Näennäisessä pysähtyneisyydessä on paljon yksityiskohtia ja kirkastuvia havaintoja, mielen liikettä. Joissakin lyhyemmissä runoissa hylätään kuvallisuus ja tiivistetään aforisminomaisesti jokin abstraktimpi kuvio. Elokuvallisena vastineena voisi kuvitella Andrei Tarkovskin elokuvia. Kokoelma on vahva näyttö siitä, ettei korkeatasoisen runouden tarvitse olla vaikeaa. Se on ehkä hienoin modernistinen kirjallinen veistos sitten Eeva-Liisa Mannerin kulta-aikojen.

Markku Paasosen Voittokulku (2001) käänsi uuden lehden suomalaisessa runoudessa. Aiempien teosten luettelomaisuus on muuttunut kudosmaiseksi virkkeeksi. Barokkimaisen runsas, yksityiskohdilla kyllästetty ja lausetta yhä uudelleen auki kerivä teos liikkuu kaupungin eri kerroksissa ja ihmisruumiin onteloissa. Paasonen avaa nämä elementit kuin kirurgi leikkauspöydällä ja paljastaa materian ja olemisen todellisen luonteen. Kaikki materia tarjoaa ovia muualle ja tämä yhteys ja jatkuva liike on eräänlaista kvanttihyppelyä, jossa mikroskooppisen pieni maailma sisältääkin avaruudellisen ulottuvuuden. Kaikkeus on eräänlainen itseään rukoileva kone, Matrixin scifi-maailmaa mukaillen todellisuus on kuviteltua mutta sellaisenaan totta. Metamorfoosimaisen kuvallisuuden lisäksi tehokeinoina käytettään varioivaa toistoa ja myös perinteistä tarinallisuutta.

Antti Koivumäen postuumi teos Mukavat kaupunginosat (2002) sisältää myös hänen esikoisensa Iltapäivällä tulee mieleen lahoavia puistoja, josta eräs palkintoraati oli tehdä itselleen ongelman proosan ja runon rajoista. Rosoinen ja surrealistisia välähdyksiä viljelevä teos koostuu enimmäkseen proosarunoista, joissa runon kokija yrittää asemoida itseään tyhjänpäiväisessä porvarillisessa maisemassa. Hän on eräänlainen arjessa roikkuva poissaoleva ja turhautunut dekadentti joka ei saa tyydytystä oikein mistään paitsi ohimenevistä taiteellisista kokemuksista. Unet ja muistikuvat sekoittuvat arkisiin tilanteisiin ja nopeasti assosioiviin lauseisiin, jotka päätyvät arjen todistamisen ohella kysymään olemassaolon merkitystä. Toisin katsoen voisi kuvitella vaikkapa slide show’n: mustavalkoisia valokuvia urbaanin eläimen ahdistuksesta valopilkkuineen.

Rohkeus on yksi persoonallisia teoksia luonnehtiva ominaisuus. Sen lunastaa mainiosti Miia Toivion Loistaen olet (2007).  Harva runokokoelma heittäytyy niin tietoisesti sointuvuuden ja kirjallisten alluusioiden matkaan kuin tämä. Sisäsointujen laulullisuuteen uppoutuessaan teksti hylkää toisinaan sekä syntaksin että semantiikan ja saavuttaa keinon puhua musiikin tavoin suoraan tunnetta, ainakin kieltä rakastaville. Tarinalliset, saduistakin ammentavat proosarunot ovat kielellisesti selkeämpiä, mutta tavoittavat tuon saman tunneaspektin. Kirjallisia viittauksia vilisevä aines tuntuu tutulta silloinkin kun yhteyttä ei tunnista. Intertekstuaalisuus ei kuitenkaan ole itseisarvo vaan väylä omintakeiseen maailmaan tehden samalla näkyväksi sen mistä suuressa osassa kirjallisuudessa on kysymys. Jos tämä ei olisi tekstiä niin se voisi olla kansanlaulu tai haikea melodia haitarin säestyksellä.