kylmä rinki

Yksi harvoista minua koukuttaneista amerikkalaissarjoista on jo ties monettako uusintakierrosta esitettävä kulttisarja Kylmä rinki.  Niin, en kuulu Alibin lukijoihin, en katsele Poliisi-TV:tä eikä kuvitteellinen radiopuhelimeni ole viritetty poliisiradion taajuuksille. En muutoinkaan usko, että katsojakunta koostuisi em. kohderyhmästä. Miksikö, siksi että Kylmä rinki ei ole sen enempää faktoihin perustuvaa kuin sosiaalipornoakaan vaan viihteellinen draama. Vaikka se pyörii vahvasti väkivallan ympärillä, niin väkivalta ei kuitenkaan ole teema vaan väline tutkia nurkkaan ahdistettua ihmisluontoa.

Kaiken takana on tietenkin vahva käsikirjoitus, kuten HBO:n sarjoissa yleensäkin. Kun ihmiseltä riisutaan suurin osa normaalielämän edellytyksistä, syntyy sosiaalipsykologinen tutkielma yksilöistä ryhmäpaineessa ja pelon ilmapiiristä. Syntyy myös yhteiskunnallinen tutkielma tasa-arvoiseksi itseään väittävästä amerikkalaisesta yhteiskunnasta, jossa moni elää jo syntymästään saakka samoilla ehdoilla kun vankilamiljöössäkin, joten vaihtoehtojen puutteessa ajaudutaan rikollisille teille. Herää kysymys siitä, miksi etniset ryhmät ovat kaltereiden takana yliedustettuina suhteessa väestömääräänsä ja miksi kovatkaan rangaistukset eivät kitke rikollisuutta. Ja edelleen, syntyy myös filosofinen, suorastaan eksistentiaalinen tutkielma olemassaolon edellytyksistä ahtaassa tilassa.

Näitä tutkielmia kuljetetaan draamaan lomittuvan kertojan avulla. Ilmeikäs Augustus Hill, pyörätuoliin sidottu poliisimurhaaja, täyttää tehtävän mainiosti. Ytimekkäät monologit teemoittavat usein yksittäisiä jaksoja ja samalla hän valaisee niitä rikoksia, joista sarjan henkilöt ovat vastaamassa. Tekoja ja tekijöiden luonnetta ei kaunistella, mutta sopii kysyä miten ja miksi he ovat kasvaneet juuri sellaisiksi persooniksi kuin ovat. Tähän sarja antaa harvoin vastauksia, mutta kukapa meistä syntyisi läpeensä pahana. Muutama kuolemantuomion saanut saattaa toki näyttäytyä absoluuttisena pahana, tavallisia psykopaatteja sen sijaan riittää enemmänkin.

Emerald Citystä vastaava johtaja Tim McManus ja muslimien pomo Kareem Said ovat kuin saman kolikon eri puoliskoja. Kumpikin koittaa tahoillaan tinkimättömästi edistää yhteistä hyvää ja parempaa tulevaisuutta ja kumpikin törmää kasvotusten omien motiiviensa kanssa. Sarjan kettu on irlantilainen Ryan O’Reilly, mestarimanipuloija joka sooloilee kaikessa ja kerännee suurimmat sympatiapisteet yhdessä entisen lakimiehen ja kuolemantuottamuksesta tuomitun huumeaddiktin Tobias Beecherin kanssa. Beecherille elämä vankilassa on erityisen kovaa, ei vähiten taustansa ja syyllisyyden tuntojensa vuoksi. Tärkeimpiä hahmoja ovat myös väkivahva nigerialainen Abedisi ja natsi Vernon Schillinger, sarjan harvoja päihteettömiä henkilöitä.  Miehisessä ympäristössä pääsevät naisroolit melko suureen osaan. Vartija Diane Wittlesey tekee sen minkä pitääkin pärjätäkseen, murha mukaan lukien. Lääkäri Gloria Nathanille on käyttöä jatkuvasti, usein väkivallan vuoksi. Nunna ja psykologi Sister Pete Marie on empaattisuudessaan hyvin vakuuttava. Sanomattakin on selvää, että naishahmot saavat vankilassa miesroolien taholta melkoista huomiota.

Jottei totuus unohtuisi niin sanottakoon etteivät roolihahmot yllä syvällisyydessään draaman tasolle, mutta heissä tapahtuu silti koko ajan. He kamppailevat kuka mistäkin, työpaikasta, vallasta, huumeriippuvuudesta, hengissä pysymisestä, tunteistaan, vapauden kaipuusta, jopa oikeudentunnosta. Viihteellisyydestään huolimatta Kylmä rinki tarjoaa tavalliselle kansalaiselle ja ns. sivistyneistölle näkymiä ihmisyyteen ja sen julmaan puoleen ainakin neljällä tasolla. Nämä ovat vallankäyttö, yksilön selviytyminen, laitapuolen kulkijoiden elämän edellytykset sekä kurkistus ihmiskunnan historian (ja nykyisyyden) eläimelliseen puoleen. Tällaista tietä tarjoaa meille sosiaalidarwinismi; tällaiselta näyttää ns. kehitys ja tulevaisuus.