tämä matka

En voi kieltää että Eeva-Liisa Manner on minulle tärkeä runoilija. Enimmäkseen olen vain nauttinut kielestä ja runoista, lueskellut sieltä täältä ja silloin tällöin yrittänyt analysoida yksittäisiä runoja, saada niistä jonkinlaista otetta ymmärtääkseni niiden tenhovoiman. Tämä matka (1956) on modernismimme tärkeimpiä, luetuimpia ja tutkituimpia teoksia, jossa kirjailija malttoi odottaa peräti kahdeksan vuotta ilmaisunsa täydellistä uudistumista kahteen aiempaan kokoelmaan verrattuna. Tuskin voin tuoda teoksen tulkintoihin ja näkemyksiin mitään uutta, mutta tahdonkin lähinnä kartoittaa itselleni teoksen elementtejä ja rakennusaineita.

Teoksen avaa yksittäinen runo, Ota nämä koteloidut sanat. Näen sen eräänlaisena introna, jossa esitellään teoksen teemoja ja tyyliä, alkusoittona joka näppäilee sävelillään ensitahdit aikalaislukijan löytää uusi kieli ja sanomisen mieli, maailman kielellistäminen jossa sana muuttuu lihaksi.

Kirjan ytimenä toimii toisen osaston kuusiosainen Kambri – sarja merestä ja eläimistä. Runot piirtävät eräänlaisen minihistorian evoluution alkuhämäristä ihmissuvun ilmestymiseen ja synkkiin nykyisyys- ja tulevaisuuskuviin. (teoksen avausruno istuisi todella napakasti tämän osaston alkuun ja sellaisen sen luenkin) Kulttuurihistoriallisena matkana asia konkretisoituu ensimmäisen runon kulkemisena – kuljetaan läpi aikojen ja maisemien ja tekstin, kulkijana esihistoriallinen ihminen joka on jo kadottamassa eläinten viisauden. Erityiseksi kielen tekee verbien perusmuoto, joka tässä yhteydessä muuttuu aktiiviseksi ja kasvattaa sisäänsä niin preensensin, futuurin kuin konditionaalinkin aihiot. Näkisin tämän eräänlaisena ehdotelmana, johon suomen kielioppi ei ole tähän päivään mennessä löytänyt vastausta. Tietyllä tapaa rohkeana voisi pitää myös tieteellisen maailmankuvan suodattaminen tekstiin aikana, jolloin olemassaoleva tieto on ollut jossain määrin kristillisen teologian puristuksissa.

taman lauluja

En voi olla miettimättä millaisen vastaanoton Sirkka Seljan kolmas kokoelma Taman lauluja (1945) on ilmestyessään saanut. Voisin kuvitella että mittapuun ollessa mitallisen ja sointuvan klassisen runouden tämä teos on tuomittu epärunoudeksi, mutta ehkäpä kulttuuri-ihmisilläkin on ollut muuta ajateltavaa sodan jälkeen. Kaiketi kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen modernistinen runokokoelma, ellei sitten 1920-luvun Tulenkantajien futuristista ja vitaalista romantiikkaa halua sellaisena pitää.

Ensimmäisen runon (Syvyyden laulu) jälkeen kirja jakautuu kahteen osaan: Taman laulut (31) ja Ystäville (8 runoa). Tama on nuori nainen, jonka voisi tulkita joutuneen Muukalaisen hyväksikäyttämäksi. (Ensi)rakkautta on kuitenkin ollut, ainakin Taman puolelta. Kyseessä on eräänlainen runotarina (vrt. Juuli Niemi: Tara 2003), jossa kukin runo tuo aina hieman uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia dramaattiseen asetelmaan. Taman (vrt. ruots. tam, tama= kesy, kesytetty) naiseus rinnastuu matkan varrella mm. syvän kaivon viisauteen, meren valkoiseen hiekkaan joka odottaa ja ottaa vastaan, tuuleen taipuvan oksan rakkauteen jne. Tama vaikuttaa olevan luontoäidin vertauskuva: ”Tama on näkymättömän voiman näkyväksituleminen. / Näkymätön voima panee vedet liikkeelle ja pensaat kukkimaan.” Tama on meri ja kuu, Tama on meri jossa syvyys itkee, Taman sydän on vuori. Ja ennen kaikkea: ”Tama, murhaajatar, missä on sinun pieni poikasi? / Vedestä nyyhkyttävät Taman laulut: / Meissä on sinun pieni poikasi.”