Esikoiskokoelma Posthum ungdom (1935) oli Byron- ja Baudelaire -vaikutteista loppusoinnullista runoa erilaisine runojalkoineen. Teos sai hyvän vastaanoton, mutta myöhemmän muodonmuutoksen myötä Lindegren tinkimättömänä runoilijana osti kustantajaltaan myymättömät kappaleet ja poltti ne Östersundin torilla.
Toiselle kokoelmalleen mannen utan väg (1942/1945) Lindegren haki uudenlaista muotokieltä ja tukena olivat suomenruotsalaisista modernisteista Elmer Diktonius, Gunnar Björling ja Rabbe Enckell. Vahvimmat vaikutteet tulivat T. S. Eliotilta ja surrealisteilta kuten André Breton sekä Pablo Picasson kubistisesta Guernicasta. Lopullisen sysäyksen kirjalle antoi toisen maailmansodan alkaminen. Valokuvamuistilla varustettu Lindegren alkoi koota runojaan fragmenteista. Ensimmäinen versio kokoelmasta valmistui 1940, mutta se ei kelvannut kustantajille. Lindegren päätyi omakustanteeseen 1942, mutta kirja jäi huomiotta. 1945 teoksen kelpuutti vihdoin Bonnier, jossa käsikirjoitusta oli aiemmin luettu hyvin pilkalliseen sävyyn ja arveltu hullun kirjoittamaksi.
”Räjäytetyistä soneteista” rakentuva mannen utan väg on vahvasti surrealistinen, jopa fantasiasävyinen ja täynnä uudenlaista kuvakieltä lukuisine viittauksineen taiteeseen, antiikin mytologiaan ja kristillisiin teemoihin. Vaikka apokalyptisyyden ja humanismin välillä tasapainoilevaa runoelmaa voi pitää eräänlaisena ajankuvana ihmisestä ja sodan mielettömyydestä, on siinä silti tarttumapintaa jopa samaistuvalle lukemiselle. Mannen utan väg vaikutti merkityksellisesti lähinnä runoilijapiireissä, muutoin se sai ristiriitaisen vastaanoton ja käsittämättömyyden leiman. Uraauurtavaksi klassikoksi se on kohosi vasta myöhempinä vuosina.
Vuonna 1947 Lindegren esittäytyi hyvin moni-ilmeisenä kokoelmasssa Sviter. Teoksessa on paljolti romantiikan hengessä kirjoitettuja miltei avantgardistisista filosofisiin, panteistisiin ja rakkausrunoihin asti, surrealististen maalausten innoittamaa eksistentialismia, luonnosmaisia ja fragmentaarisia pikkurunoja, muutama proosaruno, dramaattisia jälkikuvia mannen utan vägistä sekä pastoraalisarja. Teoksesta tuli hyvin suosittu ja sitä pidettiin ja pidetään vuosikymmenen tärkeimpänä runokokoelmana.
Viimeisessä kokoelmassaan Vinteroffer (1954) Lindegren vei runoutensa äärimmilleen. Mietiskelevä ja etäännytetty näkemys taiteesta uhrina pyrki absoluuttiseen ilmaisuun, jossa todellisuuden tunne loppuu. Vaikka moni runoista henkii alistumista, yksinäisyyttä ja jäähyväisiä, on mukana joitakin Lindegrenin hienoimpia runoja, kuten Ikaros, Kadonneelle kesälle ja Nollapiste.
Tuli&Savu 2/2013
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti