kaikki taide on runoutta?

Yritin pari vuotta sitten kyseenalaistaa runouden paradigman muutosta, tai siis asian ilmoitusluontoisuutta. Ehkä esitin asiani kömpelösti tai sitten tilanteeseen sopivia argumentteja ei löytynyt, yhtä kaikki kyse oli lähinnä runouden kirjallisista ja tekstuaalisista ilmenemismuodoista ja siitä miten mainstream määritellään. Kauaa ei ole siitäkään kun olen liittänyt runouden uudempiin ilmiöihin poikkitaiteellisen määrittelyn, mutta saattaa olla että se oli jo tuolloin vanhentunut käsite runouden yhteydessä. Ehkei koko asetelma ole enää järin mielenkiintoinen, mutta suurinta meteliä asiasta ovat kuitenkin pitäneet uuden runouden edustajat ja siihen profiloituneet.

Aristoteleen Runousoppi määritteli runoudeksi kaiken silloin tunnetun kirjallisuuden. Nykyisin taiderunona tuntemamme muoto on ollut olemassa vasta muutama sata vuotta. Tänä aikana kirjallisuuden lajit ovat eriytyneet kukin omiin tarpeisiinsa sopiviin lokeroihin ja runoudesta on tullut marginaalinen lajimuoto. Kun runous on nyt murtautunut eri taidelajien yhdistelmiksi ja yhdistäjiksi, sopii kysyä ovatko kirjallisuuden lajien väliset raja-aidat keinotekoisia ja voidaanko ajatella että kaikki taide on runoutta? Ehkä juuri runous on se määrittelemätön ja syvällinen ihmisyyteen ja ilmaisuun pureutuva tekijä, joka tekee taiteena tuntemastamme ilmiöstä ja myös taiteen ulkopuolelle jätetyistä asioista merkittäviä? Jos runous olisikin taiteen sisin olemus ja olemassaolemisen tapa, herää myös kysymys saavuttaako muodollisesti taiteeksi nimetty tämän runouden olemuksellisuuden.