Taiteen tyylikaudet paljastuvat klassikoista paitsi menneisyyteen myös tulevaan. Modernismin merkkiteos Talvipalatsi pitää sisällään postmodernismin siemenet.
Paavo Haavikon Talvipalatsia (1959) on pidetty suomalaisen modernismin huipentumana, joka Tommi Parkon (Runouden ilmiöitä) sanoin ”on vaikeudessa omaa luokkaansa”. Määrittely-yritykset voinee aloittaa anhavalaisen kuvallisen objektiivisuuden tavoittelemasta autenttisuudesta. Postmodernissa tulkinnassa taas nousee esiin fragmentaarisuus, vaihtuvat subjektit ja metarunous. Entäpä jos ”totuus” teoksen luonteesta sijoittuukin jonnekin muualle? Epiikan, lyriikan ja draaman keskiöön useiden tyylisuuntien kohtauspaikkaan? Entä jos kyse onkin Haavikon täysin omalakisesta synteesiin pyrkivästä runousopillisesta kokeilusta.
Osmo Hormia näkee kritiikissään Saavutus (Parnasso 4/1960) teoksen olennaisimpia luonteita: näytelmällisyys, metalyyrisyys, katkelmallisuuden kompositio, ajelehteminen kuvallisuuden ja impulsiivisten näkyjen välillä. Lukuohjeen Hormia noukkii negaation avulla: ”…ainekset ovat kaikki kotoisin meidän konkreettisesta maailmastamme, ne ovat reaalisia – – mutta niitä ei voi sijoittaa mihinkään. Lukija voi helposti tehdä sellaisen virheen, että yrittää niiden avulla selittää jotakin muuta kuin niitä itsestään.” Pätevä ohje runouteen ylipäätään, varsinkin Haavikkoon ja Talvipalatsiin.
