Kun modernismi oli 1960-luvulle tultaessa vasta ehtinyt vakiinnuttaa paikkansa suomalaisessa runoudessa niin se jo versoi uusia muotoja itsestään. Ensimmäisenä uuden kymmenluvun runouteen toi Pentti Saarikoski, joka oli jo 50-luvun lopussa ehtinyt julkaisemaan kolme runokokoelmaa, joiden estetiikka nojasi antiikin kreikkaan ja niukkaeleiseen modernismiin. Mediapersoona Saarikoskelle suosio ei riittänyt: paitsi runouden hän tahtoi kenties uudistaa myös ihmisten ajattelua. Runouden tuli astua esteettisestä kammiostaan muutaman askeleen kohti ihmistä ja reaalimaailmaa.
Mutta mikä muu kuin kunnianhimo ajoi Saarikosken uusille urille? Merkittävää kaiketi oli hänen suomennostyönsä proosan parissa. J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa (1961) ja Henry Millerin Kravun kääntöpiiri (1962), niiden arki, realismi, suorasukaisuus ja elämään heittäytyminen ovat taatusti olleet pontimena. Mutta uskon että myös James Joycen yhden päivän kollaasiromaani Odysseus (1964) on vaikuttanut vahvasti paitsi Saarikosken myöhempään tuotantoon myös Mitä tapahtuu todella? -kokoelman (1962) rakentumiseen. Vaikka suomennos on ilmestynyt kaksi vuotta myöhemmin, järkäleen työstämisen on täytynyt alkaa muutama vuosi aiemmin.
Saarikoski kutsui uutta poetiikkaansa dialektiseksi. Siinä erilaiset ainekset käyvät kollaasimaisessa muodossa keskustelua tai väittelyä keskenään kertoen maailmasta ”totuudellisemmin” kuin siihenastinen runous. Saarikoski koitti luoda kollasilleen virtaavuutta typografisen sommittelun keinoin. Virtaavuus ei kuitenkaan ole teoksen rytminen olemus vaan juurikin kollaasimuodosta syntyvä katkelmallisuus ja säkeiden / lauseiden välinen kitka, jota myös leikkaustekniikaksi kutsutaan. Hän käyttää jopa tautologiaan asti ellipsiä, jossa ajatukset ja kuvat katkeavat ja jäävät ikään kuin ilmaan roikkumaan, lukijan ihmeteltäväksi ja mielikuvituksen täytettäväksi. Säkeenylitysten tehtävä on lähinnä kielen rikkominen, mutta hetkittäin, merkityksiin yltäessään, ne tuovat runoon lisää elastisuutta.
Paradoksaalisesti virtaavuus toteutuukin parhaiten kokoelman ainoassa proosarunossa. Toisaalta pitää miettiä mitä itse kukin virtaavuudella tarkoittaa. Minulle se on enimmäkseen pehmeäjuotoksista elastisuutta, lauseiden asettumista saumattomaan jatkumoon. Jos kuvien, puheen ja fragmenttien nopeaa vilinää haluaa virtaavuutena pitää niin Mitä tapahtuu todella? -teoksessa se kyllä toteutuu. Toinen teoksen olemuksellisuutta määrittävä tekijä on puheenomaisuus. Puheen illuusio (nimenomaan yhden puhujan) – sen yhtenäisyys – syntyy fragmenteista, joissa on anekdootteja, puolihuolimattomia aforismeja, kirjallisia sitaatteja, puhuttuja lauseita, mainoksia jne. Tässä yhteydessä huomio kiinnittyy myös kuvallisuuteen: modernismin kuvaideaalia ei ole hylätty kokonaan, mutta sen rooliksi jää enimmäkseen runon visuaalisesti eläväksi tekeminen.
Voisi ajatella että Saarikoski tavoittaa tekniikallaan erään aspektin demokraattisuudesta juuri tuolla sattumanvaraisen sommittelun aukkoisuudella ja moniaiden ainesten sekoittamisella. Samalla hän ikään kuin kiistää runouden tarpeen kertoa jotain merkityksellistä yksilöityjen tai tulkinnallisten viestien tapaan ja antaa runoudelle luvan vain olla, merkityksellisyyden tulevan runouden olemuksesta itsestään, maailmaan kiinnitettynä. Toisaalta tällaista kohinaa kuunnellessa kaipaa ajoittain niitä kuuluisia ”pihvejä”, sisältöä, samaistuttavuuksia, tulkinnallisia sommitelmia.
Miten tämä kaikki siis tapahtuu, miten tapahtuu todella? Teos vihjaa nimellään jonkinlaiseen totuudellisuuteen, kysymysmerkkinsä myötä jopa tutkivaan asetelmaan. Jälkimmäistä Saarikoski lienee osin tavoitellutkin hakiessaan kollaasinsa kaikenlaista ainesta. Usein käy kuitenkin niin, että tuo kollaasimainen aines ei motivoidu hahmotettavaksi ja mielekkääksi kokonaisuudeksi, yksittäisissä fragmenteissa ei ole vetovoimaa jolloin koosteista tulee banaalia sirpaleista raporttia siitä mitä arkiseksi todellisuudeksi voisi kutsua. Maailma tai sen kuva saattaa olla banaali, mutta siitä varta vasten tehty kuvaus ei tuo siihen lisäarvoa, jos se pysyy itse samassa banaliteetissa, esim. näin: ”nyt on samanlaista kuin vuosi sitten / ja kaksi vuotta sitten”.
Usein toistettu ajatus Saarikosken runouden yhteydestä beat-runouteen on outo. Siinä missä beat taistelee kiihkein rytmein usein keskeislyyrisestä näkökulmasta katsoen henkilökohtaisen vapauden puolesta ja yhteiskunnan sovinnaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan, Saarikoski ei ole kiinnostunut saarnaajan asennosta vaan tarkastelee maailmaa aiemmin mainittujen fragmentaaristen otosten lisäksi kirjallisessa ja kulttuurisessa kehyksessä. Muu aines on pikemminkin taustakohinaa, jonka itsenäinen rooli on kyseenalaista. Realistisesta ja katurunoudesta Saarikosken puolestaan erottaa runsas kirjallisten viittausten käyttö, joskus suoraan, toisinaan peitellymmin. Toisin kuin voisi luulla, Saarikoski ei myöskään ole yhteiskunnallinen runoilija. Yhteiskunnan rakenteista, yksityisistä kokemuksista koneiston osana ja heikko-osaisten maailmasta ei näy jälkeäkään. Saarikoski ei ole edes poliittinen runoilija, vaikka muutamissa kohdin kommunismistaan puhuukin ja saattaa toisinaan viitata kätketysti maailmanpolitiikkaan. Kommunismi on kirjoitustyötä tehneelle Saarikoskelle silkkaa roolin ottamista. Hänellä ei ole mitään käsitystä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, mutta rooliasuste sopii hyvin yhteen julkisen pellen ja agitaattorin kanssa. Ei niin, että kirjailijan tarvitsisi tai pitäisi olla sen enempää kommunisti kuin minkään muunkaan aatteen kannattaja, mutta sellaiseksi tekeytyminen on mitä suurinta valheellisuutta, vaikka siihen itse uskoisikin. On paljon mahdollista, että Saarikoski paikkasi kommunistiroolillaan nuoruutensa kadotettua ja ahdistavaa kristinuskoa.
Yhteys 2000-luvun kotimaiseen runouteen on mielenkiintoinen. Saarikosken maailmassa kuva/säe/puhevirta kokoaa kokonaisuuksien summaa, johon ei ole tarkoituskaan pysähtyä kuulostelemaan ja ihmettelemään, saati tulkitsemaan. Tämän päivän runoudessa fragmentaarisuus taas asettuu yksittäisten painokkaiden hetkien, havaintojen ja ajatusten varaan, siltä osin kun olen siihen tutustunut ja lukemaani ymmärtänyt. Tästä näkökulmasta Saarikosken runouden monet yksityiskohdat tuntuvat valuvan hukkaan, houkuttelevimmat säkeet eivät nosta ympärillään olevaa ainesta millekään merkitystasolle. Kokonaisuuksia voi toki hahmottaa, mutta ne ovat yksittäisten sirpaleiden etsimisen vaivan takana. Kuten dystooppisia sävyjä sisältävän runon lopetuksessa, jossa: ” Minä olen tässä”. Yksilö katsoo maailman tapahtumista tumput suorina voimattomana todistajana.
Edelleen vaikuttaa siltä, että hänen dialektiikkansa hienoimmat yksittäiset palikat rakentuvat nimenomaan ei-lainatuista, hänen itsensä kirjoittamista kokemuslauseista ja aforistisista kiteytyksistä: ”Minä olen ajanut kauan / valkean kankaan läpi minä olen sydäntäni” ja ”kun matka keskeytyy, kukaan ei ole oikealla tiellä”. Niistä löytyy myös paljon henkilökohtaista: kommentoiko Saarikoski uuden runoutensa mahdollista vastaanottoa vai omaa edistyksellisyyttään, kun hän ilmoittaa että ”Tämän kielen säteellä / ei ole ketään”. Puhuuko hän omasta nuoruudestaan vai näkyvillä olevasta sukupuolten tasa-arvosta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä näin: ”minä seison kadulla / enkä tiedä sukupuoltani”. Onko rakastettu haave vai mahdoton yhtälö tällä tavoin: ”minä rakastan sinua / kuin vierasta maata”. Onko maailma turvaton paikka vai minuus pelottavan repivää: ”nukkuessa minä pidän itsestäni kiinni”. Yksityinen yhdistyy myös antiikin myytteihin: ”minä eksyn näihin käytäviin / löytämättä sydäntä koskaan”.
Saarikoski jatkaa samaa poetiikkaa myös seuraavassa kokoelmassaan Kuljen missä kuljen (1965), paitsi että siinä kokoelman alkupuolelta löytyy keskeislyyrisen minän ehjää ja liikkuvaa kokemusmaailmaa ja soljuvaa rytmiä. Vilkaisu edelliseen kokoelmaan kokoelmaan Maailmasta (1961) on myös mielenkiintoista. Sieltä löytyy moni Saarikosken kiehtovimmista runoista, kuten kuuluisa Hullun miehen hevonen, vallaton Perunavaras ja toistolla kuorrutettu Yksitoista kerrosta. Tämänkaltaiset tulkintaa kaihtavat kielelliset ja absurdit iloittelut loistavat poissaolollaan tässä Saarikosken (murrosvaiheeseen asettumisessaan) merkittävimmässä teoksessa, tai ehkä niistä on hiven jäljellä runossa ”viimeinen hitaasti avautuva kirjain jota kohti”. Yksittäisistä runoista myös kokoelman avausruno sekä kolmas runo, arkea ja absurdia allegoriaa sekoittava ”Minä asun Helsingissä” jäävät mieleen. Mutta erityisen hieno on puheenomainen ”mitä ne puhuu / vapaudesta / ja demokratiasta / koko ajan jostakin / ja mikä on tarkoitus / ne haluaa pelastaa jotakin (- -) minä haluan / lakata olemasta / ja minä haluan / elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä”. Lopetuksessa on eräänlainen tulevaisuusvisio, jossa yhteiskuntaorganismi tasa-arvostaan huolimatta on jännitteinen, vaistonvarainen, jopa aistillisen arvaamaton. Yksilö uskoo siihen niin vahvasti että haluaa luopua kokonaan siihenastisesta olemuksestaan. Näin Saarikosken ”kommunismi” irtautuu reaalimaailman kahleista ja asettuu henkilökohtaiseksi utopiaksi. Mutta ennen utopian lihallistumista täytyy entisen (kapitalismin) tuhoutua: ”tämä on loppu / monen tuhannen kultaisen auringon // ostaminen ja myyminen lakkaa”.
several storylines
6 tuntia sitten
5 kommenttia :
Mielenkiintoinen juttu... Se ympäristö jossa Saarikoski kuljeskeli oli ilmeisen hedelmällinen. Oli toisaalta saavutettu vapaus ja sen mukanaan tuomaa asiaa jota voisi kutsua alitajuntaiseksi vastuuksikin?
Sodanjälkeinen krapula alkoi selkiintyä, ikkunoita ei kaikkia suljettukaan. Rahaa alkoi myös liikkua, niin hyvässä kuin pahassa. Suomen vienti veti lähes ylikuumentuen. Suomessa sai marssia vapaasti. Lippuja hulmuta. CIA rahoitti osaa AY-liikettä, jne.
Ja siihen väliin tosiaan Joycen Ulysses. Vaikka Saarikosken käännöksessä on jonkinlaisia virheitä niin silti minusta hänen eka käännös ei ole huono, ja mikä parasta, se on erinomaista luettavaa. Siis hyvä kirja.
On jäänyt tutkimatta Sieppari "sillä silmällä"; jotakin hyvää odottamassa?
Leevi Lehdon tarkka työ ja mielestäni yhtä erinomainen suomennoksen kieli oli rohkea teko. Lueskelen nyt aika ajoin molempia rinnakkain ja molemmista nautiskellen.
Saarikoski aukaisi joitakin kanavia meille suomalaisille. Yksi mies juopotteluiltaan kai enempään olisi kyennytkään?
Tiarnia-sarja jäänee suomenkielisen runouden tolpaksi näyttämään Majakan valoa.
Runoilijoilla tahtoo vain olla halu kyseenalaistaa kaikki entinen ja tehdä itse paljon paremmin. Usein siinä ei onnistuen eikä mokaten, vaan tulevat tuottamaan jotakin kuitenkin uutta. :-)
Säkeenylitykset? Mikäpä niissä, pitäähän kevättulvivassa metsässäkin joskus ylittää puliseva joki siitä missä ei siltaa ole.
Jos ylityksestä selviää (selviää?) kuivin jaloin niin siinäpä se!
Loppusointujen sitkeyttä ihastelen, vieläkin silmille helkkyy tekstejä joiden ydin on taidokkaissa loppuriimeissä. Oi voi, laiskureita?
((Täyttä ajanhaaskausta, usein, mielestäni.))
Odotan nyttemmin kauhulla että joku kääntää Finnegans Waken. (Faber and Faber, 1939)
En muista kuulleeni mitä mieltä Saarikoski oli teoksesta. Ja voiko olla muuta tietoa kuin että eihän sitä voi kääntää vaan lukea sellaisenaan, kaikkien 60 eri kielen google-kääntäjä aktiivina?-)
Siinä riittäisi haastetta, esim. miten kääntää Joycen eri kappaleisiin sirottelemansa laulun sanat erikseen, paitsi selityksiin? ja muuta lustikasta.
Pitäisikö kääntäjän myös tiedostaa ne 60 eri kieltä joita Joyce kirjaansa survoi.
Netissähän Finnegansista on nk. työstöversioitakin, jossa on tavallaan nk. normaalimpaa tekstinkäsittelyä.
Kuinka paljon Saarikoski ajatteli olevansa suomen Joyce? Tuskin, hän ilmoitti olevansa paljon enemmän, suomen paras.
Voi olla, ainakin sadan parhaan joukossa, kiistatta?
Nyt mietin jaksanko raahata lomalle mukaan Finnegansin eri versioita, entäs Ulysses-kirjan kolme versiota? (Penguin panos, Saarikosken käännös ja Lehdon käännös?)
Menomatkalla, tai tulomatkalla, voisi käydä Penan näköalahaudalla. Viimeksi jätin hänelle yhden kosmos-kynistäni...
Mitähän nyt veisi? Luumupuun kukan?
Anna Penalle ryyppy. Ei tarvitse olla konjakkia, uskon että arvostaa muitakin aineita.
Multa on jäänyt Ulysses kesken ja olen muutenkin väärä ihminen ottamaan käännöksen laatuun kantaa. Penaa on syytetty hutiloinneista käännöksissään, mutta toisaalta: suurpiirteinen suomennos saattaa joissain tapauksissa toimia tarkkaa paremmin. Olennaistahan on että lopputulos on toimiva ja luettava, kaikkia nyansseja on mahdoton tavoittaa.
Parhaus oli varmaan osa roolia, vaan ehkei häntä itseluottamuksen puute vaivannut. Mutta yleisesti ottaen, itsensä ja tekemistensä korostaminen kertonee enemmän epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta.
60-luvulla oli varmaan monta Suomea: maaseutu/kaupunki, taide/politiikka/uskonto, arjen selviytyjät/lusikkakerho jne. Alkaa kuulostaa nykypäivältä, paitsi että silloin oli uskoa tulevaisuuteen ja solidaarisuutta.
Tiarnia, tai joku osasista pitäisi ottaa käsittelyyn minunkin joskus, kunhan nyt kahlaan edeltäviä vuosikymmeniä ensin.
Kun kerran luet noita käännöksiä rinnakkain, niin kerrohan vaikutelmista blogissasi.
Kyseenalaistaminen kohdistunee kulloinkin pikemminkin siihen nykyisyyteen kuin menneisyyteen. Eli kirjoittamisen kulmakiviksi otetaan valittuja paloja perinteestä. Saattaa siinä pesuveden mukana joskus mennä jotain arvokastakin.
Mikä siinä Tiarniassa on niin erinomaista? Saarikoskikin tarvitsee alastalonsa, josta monet puhuvat, mutta jota vain harvat lukevat. Olen lukenut sen silloin tällöin. Paljon sanoja, vähän ajatuksia.
Kalevi (?), kysymyksesi on ehkä kohdistettu Tikkikselle? En saa selvää viittaatko lukeneesi Tiarnian vai Alastalon salissa, joten on hankala ottaa kantaa sanojen ja ajatusten väliseen suhteeseen. Näkisin kaunokirjallisuuden arvon kuitenkin enemmän siinä, että se herättää ajatuksia kuin tarjoaa niitä. Elämys voi olla myös itse kielessä tai rakenteessa. Ja kyllä muodolla on väliä, muutoin kirjallisuus kuihtuisi pelkäksi viestinnäksi.
En ole lukenut Alastalon salia, Tiarnian moneen otteeseen. En sano jälkimmäisestä mitään tähän hätään, koska postaukseni ei käsittele sitä. Mutta uskoisin sinun olevan väärässä, jos tarkoitat ettei Tiarniaa luettaisi.
Onpa tuota V. Kilven romaaniakin luettu. Jos tahdot jakaa painavia ajatuksia, kokeile vaikka tätä paikkaa:
http://lukupiiri1.blogspot.fi/2013/01/volter-kilpi-alastalon-salissa.html
Ja koskapa epäilen ettei tätäkään postausta ole luettu kokonaan, kaikille yleisesti: koko postaus avautuu luettavaksi klikkaamalla joko otsikkoa tai alhaalla vasemmalla näkyvää lue lisää -linkkiä.
Tiarnian kokonaispainosmäärää en tiedä, näkyy siitä olevan tuoreehko erillispainoskin. Ja runojen kohdalla pelkkä painosmäärä ei paljastane paljoakaan? Itse plaraan aina silloin tällöin jotain niistä Tiarnian osasista. Aina jaksan innostua...
Alastalo?? Pitääkö huhu paikkansa että Volter Kilpi olisi jäänyt kaatuvan kirjahyllyn alle?
Alastalosta tehtiin kerran ohut ote, Albatrossin tarina. Kävisikö se joillekuille jotka eivät viitsi koko piippujen rassauksen kuvausta kahlata?-)
Lähetä kommentti