luennallisuudesta

Joitakin vuosia sitten etsiskelin netistä vanhojen runokokoelmien aikalaiskritiikkejä, mutta petyin pahasti. Ehdin vesi kielellä odotella Hesarin ja Parnasson klassikkokritiikkejä, joita ei sitten koskaan kuulunut. Jälkimmäiselle taitaa olla hyvä syy (arkistojen tuhoutuminen?), mutta Hesarin osalta syynä lienee kulttuurivihamielinen tuottavuusajattelu. Koko kuvio todisti osaltaan jo aiemmin tietämäni: vain osa syvällisestä ja tietämisen arvoisesta materiaalista on verkossa, loppujen kaivaminen vaatii viitseliäisyyttä ja hyvin varustettua kirjastoa. Lopulta päädyin itse kirjoittamaan kirjoista, ainakin osasta niitä joista olin kiinnostunut.

Alkuun en edes tiennyt kirjoittavani jonkinlaista sarjaa, vaan asia alkoi hahmottua vasta kolmannen kirjan jälkeen. Alku oli vaikeaa. Istuin nenä kirjassa ja sormet näppäimistöllä ja kuvittelin saavani kirjasta jotain irti. Näin saattoi mennä muutamia kuukausia ilman mainittavaa tulosta. Vähitellen opin paremman taktiikan: lueskelin kirjaa sieltä täältä silloin tällöin ja hahmottelin lukemaani päässäni sekä yksittäisten muistiinpanojen avulla. Tärkeintä oli antaa kirjalle tilaa. Nyttemmin prosessi lukemisesta kirjoittamiseen on lyhentynyt merkittävästi ja alan luottaa siihen, että saan ajatukseni kokoon melko lyhyessä ajassa, mikäli kirjalla vain on jotain sanottavaa minulle. Se ei ole lainkaan itsestäänselvää ja olenkin joutunut nostamaan kädet pystyyn parin kirjan kohdalla. Kaikki luettu ei siis päädy postaukseksi asti.

Mutta mistä perimmältään on kyse? Haluan kahlata suomenkielisen runouden perinnettä ymmärtääkseni paremmin joitakin voimakkaita lukuelämyksiäni ja toisaalta perehtyäkseni paremmin sellaisiin teoksiin joita olen aiemmin lukaissut vain ohimennen tai joihin en ole tutustunut lainkaan. Aikajana seuraa suuntaa-antavasti kirjallisuuden kaanonia, mutta olen valmis myös syrjähyppyihin. Lopulta teokset itse määrittävät suhteensa minuun (statuksestaan huolimatta) ja käsityksiini, jotka ovat aikojen kuluessa osoittautuneet muuntuvaisiksi. Pyrin valitsemaan kirjat tekijöidensä alkutuotannosta, mahdollisuuksien mukaan kolmen ensimmäisen teoksen joukosta.

Näkökulma on ensisijaisesti kirjoittaja-lukijan, pyrin tutkimaan sellaisia tekijöitä kuin kielen rooli, esteettiset valinnat, teemat sekä tietysti teoksen sijoittuminen omaan aikaansa. Tässä jälkimmäisessä olen luultavasti heikoilla jäillä toisinaan, mutta sen riskin olen valmis ottamaan. Lukemisen perusta lepää lähiluvussa, mikä tarkoittaa sitä että esiin nostamani yksityiskohdat painottuvat kokonaiskäsityksessäni. Voisi ajatella että lukutapa on herkkä virheelliselle tulkinnalle, mutta kuinka väärin taideteosta voi tulkita subjektiivisesta näkökulmasta? Toki kehystän näkemykseni jonkinlaiseen ”objektiiviseen” kaapuun, ajatukseen siitä millaista hyvä runous voi olla. Olen nimennyt tuon kaavun luennaksi. Tekstin lopullisessa muotoilussa törmään siihen miten jäsentää kokemukseni tiiviiksi, selkeäksi, ymmärrettäväksi ja informatiiviseksi kokonaisuudeksi.

Koskapa minun ei tarvitse perehtyä teokseen uutuutena ja deadlinen rajoissa niin tässä yhteydessä ei voi puhua kritiikistä sanan perinteisessä mielessä. Tehtäväni on siis mainittua diskurssia helpompi, koska teokset ovat jo hakeneet oman paikkansa kirjallisuudessa. Toisaalta tuon luentaan juuri niitä itselleni tärkeitä ja mahdollisesti (runon)kirjoittajaa kiinnostavia kohtia. Kirjat asettuvat tietyllä tapaa henkilökohtaiseksi historiankirjoitukseksi suhteessa omaan lukemiseeni ja kirjoittamiseeni. Ja uskoisin että luennastani on iloa nimenomaan niille kirjoittajille, jotka eivät ole perehtyneet ko. teoksiin akateemisessa tai kirjoittajakoulutuksen kehyksessä. Olen tietysti iloinen mikäli löydän myös sellaisia näkemyksiä joita esim. kirjallisuudentutkimus ei ole huomioinut. Tai jos synnytän edes pientä ystävällistä debattia aiheuttavaa kutinaa.

Lähiluvusta huolimatta en kirjoita ennakkokaavan mukaan, vaan kukin kirja painottuu omalla tavallaan. Selkein poikkeus alkuperäiseen luentaan on Talvipalatsi, jossa yksityiskohtia ja niiden tulkintamahdollisuuksia on lyhyeen kirjoitukseen nähden rajattomasti. Tarjotessani juttua julkaistavaksi kävikin ilmeiseksi, että lähiluvun näkökulmaa piti avartaa teoksen kulttuurikehyksiin, sen sijoittumiseen eri tyylilajien ja aikakausien risteyskohtaan. Paljon jäi sanomatta, mm. suhteessa Leena Kaunosen väitöskirjan Sanojen palatsissa esitettyihin tulkintoihin. Toivon että minulla olisi mahdollisuus Talvipalatsia vastaaviin poikkeamiin jatkossakin, koska haasteet pitävät mielen virkeänä.

Entä tästä eteenpäin? Ajattelin ottaa rennosti ja kirjoittaa 3-4, max viisi luentaa vuodessa. Jonkinlaisessa aikajanassa pyrin pysymään, mutta on vielä arvoitus millaiset painotukset eri kymmenluvut saavat. Selvää on kuitenkin se, että 2000-luvulle ennätän vasta usean vuoden jälkeen. Mitä se mahtaa kertoa minusta?