Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (I am going to Clone Myself Then Kill the Clone and Eat It, 2009, 2012). Suom. & jälkisana V. S. Luoma-aho. 119 s. Poesia 2013.
Mutta jotta voisi puhua avantgardesta, voisi olettaa kirjoittajalla olevan yhteys sen perinteeseen. Vaikka jonkinlaista kosketuspintaa löytyy esimerkiksi Russel Edsonin ja Henri Michaux’n sekä kaukaisemmin Charles Cimicin tuotantoon, rohkenen epäillä perinteen tuntemusta. Flarfiin verrattuna Pink tuntuu hyvinkin vilpittömältä ja omaan luontaiseen kielirekisteriinsä luottavalta, mikä on siinä mielessä piristävää, että nyt ei lainata tekstimassaa muualta mielessä ironia tai latteuden ylevöinti.
Millainen Pinkin maailma sitten on? Runojen puhuja kuljeskelee mielensä maisemassa, eräänlaisessa varhaisteinin fantasiassa, joka koostuu väkivaltaisista mielihaluista, hetkellisistä hellyyden tiloista ja joistakin timanttisista oivalluksista. Väkivalta on luonteeltaan Tikku&Takku-tyyppistä (Simpsonit) ilottelua, johon ”parisuhderunoissa” sekoittuu laaja ja (ikään kuin) epäkypsän teinin alituiseen heittelehtivä tunnerekisteri. Leimaa-antavaa tälle välittämiselle on halu porautua toisen sisuskaluihin, pilkkoa, tutkia ja maistella niitä. Brutaalitkin – jos niitä voi leikinomaisessa yhteydessä sellaisiksi sanoa – tapahtumat edustavat eräänlaista hetkessä elämisen rakkautta, mutta yhtä hyvin ne voivat kertoa täydellisestä välipitämättömyydestä. Näin esimerkiksi teksteissä ”Minä olen diktaattori” ja ”Lyön hymyni hymyäsi vasten”, joista jälkimmäinen muodostuu ja-sanoilla alkavista virkkeistä. Luettelomaisuus tuo tässä yllättävää ryhtiä muuhun tekstimassaan verrattuna ja Pinkille ominainen poukkoilevaisuus muuttuu tässä jäntevyydeksi. Lauseiden välinen kohina luo pintatasoaan paljon suuremman avaruudellisen tilan, jossa runous on kuin kotonaan. Yksittäisissä lauseissa on voimaa: ”Ja kun ajattelen itseäni, tiedän ettei valkoisen rodun herruus ole totta.” (s. 87)
On harvinaista lukea samasta lauseesta historiallisen perspektiivin yhteiskuntakritiikkiä ja itseironiaa. Jälkimmäinen on tosin harvinaista myös teoksen sisällä, ellei koko teosta ajattele ikään kuin oman poetiikkansa parodiana. Mukana on suoran tunnustuksellisia tokaisuja vieraantuneisuudesta ja kohtaamisen vaikeudesta: ”Ja olen asunut monissa eri paikoissa enkä voi saada ystäviä, sillä en osaa muodostaa tunteita.” (s. 85) Muuhun irralliseen ainekseen yhdistettynä nämä itsetutkiskeluun taipuvaiset ”säkeet” luovat hetkittäin jopa samaistuttavan asennon.
Toisenlaista väkivaltaa edustaa mm. puhujan seikkailu supermarketissa. Lähestymistapa eroaa siten, että nyt painopiste on kuvittelussa, siinä millaisia tekoja hän missäkin tilanteessa haluaisi tai voisi tehdä. Kaikkivoipaisuuden tunne ja outojen mielihalujen tyydyttäminen kuuluvat toki kirjallisuuden perusrakenteeseen, ainakin kirjoittajan näkökulmasta: täydellinen vapaus rakentaa oma mielikuvituksellinen maailma. Jos taas haluaa luoda linkin reaalimaailmaan, niin ”Yksityiskohta matkalta supermarkettiin” voisi kertoa paitsi arkisen banaalista spektaakkelista niin ennen kaikkea aivojen luontaisesta taipumuksesta harhailla ajatusten viidakossa silloin kun ei tehdä mitään keskittymistä vaativaa. Tähän piirteeseen tuntuvat tukeutuvan teoksen pidemmät runot. Voisi ajatella että nämä hallitsemattomat mielikuvat edustavat sitä pinnanalaista heittelehtivää kuohuntaa – kuten esim. yhtäkkinen halu hyppiä lätäkössä tasajalkaa tai harrastaa vastaantulijan kanssa suuseksiä – joka meillä kaikilla velloo arkisten askareiden alla.
Lyhyemmissä pätkissä runolaakerien välys heittelehtii paljonkin, mutta parhaimmillaan Pink saavuttaa viipaleissaan viiltäviä sävyjä, kuten runossa jossa puhuja tapaa miehen jonka ammottava haava pysyy juuri ja juuri niiteillä kiinni. Hän antaa miehelle vähät kolikkonsa ja lopettaa näin: ”Sillä saisi luultavasti pari uutta niittiä. Ainakin niin monta, että haava suurin piirtein parantuisi. Entä itselläni? Menee niin hyvin, että sattuu.” (s. 22) Absurdi tarttuu realismia kädestä, rivien välistä pilkistää empatiaa, humanismia ja puhujan samaistumista haavamieheen. Ja kun otsikko – ”Useimmat ihmiset eivät ole yhtä hyviä kuin minä” – tuo vielä ristiriidan sisäisen ja ulkoisen minäkuvan välille, osoittautuu näennäisen mitäänsanomaton pinta hämääväksi. Lukijalta vaaditaan valppautta. ”Lyhyt näytelmä” taasen on muutaman repliikin keskustelu pizzakuskin ja tilaajan välillä. Vino näkökulma tuo esiin paitsi epätoivoista yksinäisyyttä myös mustaa huumoria: Miehen maanittelun päätteeksi pizzakuski toteaa ettei mikään saisi häntä jäämään. Ei mikään. Mies katsoo pizzalaatikkoa ja vastaa. ”Niin arvelinkin.” Lyhyt teksti ”Neuvoja” liikkuu – kommunikaation problematiikkaa käsitellessään – samoissa tunnelmissa, mutta aforistisin sävyin.
Useimmat edellisen kaltaisista lyhyistä proosarunoista pyrkivät kuitenkin nollaamaan itsensä ts. välttämään merkityksiä. Vaikka Pinkin kokoelma äkkiseltään tuntuu hyvin kaukaiselta meikäläiseen – jopa kokeelliseen – runoilmastoon nähden, niin yhtäläisyyksiä löytyy muun muassa Aki Salmelan tyhjyyttä polkeviin lauseisiin. Ja groteskit ihmisruumiiseen pureutuvat kuvat ovat sukua ainakin Markku Paasosen Voittokululle, vaikka jälkimmäisen barokkinen kieli poikkeaa Pinkin perushuonosta lauseesta kuin yö ja päivä toisistaan. Kun luetteloon vielä lisätään Pinkin kokoelman suora naivismi, joka muistuttaa hieman Juho Niemisen runomaailmaa niin Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen asettuu kotimaisen nykyrunon maisemiin luontevammin kuin uskoisikaan. Tämä on oikeastaan hämmästyttävää, sillä vielä useammankaan lukukerran jälkeen en näe Pinkin kokoelmaa niinkään avantgarden kuin vasta- tai alakulttuurin edustajana. Hienoisista ennakkoluuloistani huolimatta hän edustaa tuota minulle vierasta osakulttuuria raikkaalla otteella.
Hetkittäin Pink yltää jopa metaforisuuteen: ”Kuolemaani asti maailma on pihamaa, joka koostuu käsiäni kättelemään kurkottavista käsistä. // Ja minä olen ruohonleikkuri.” (s. 107) Toisaalla taas epävarmuus tekemisen laadusta asettuu lyhyen filmnoir-tyyppisen alustuksen jälkeen tunnustukselliseksi: ”Pelkään, että minulla ei koskaan tule olemaan mitään tärkeää sanottavaa” (s. 102).
Herkkyyttä esiintyy paikoittain ja tehokkaimmillaan se luo kontrastia brutaaliin kuvastoon. Pitkissä parisuhteeseen liittyvissä runoissa onkin väkivallasta huolimatta rivientakaista hellyyttä ja seksuaalista jännitettä. Mutta kun tällaisessa kohtaa ponnahtaa omalle rivilleen yhden sanan lause ”kovenin”, jota asiayhteys ei selvennä, niin jään ihmettelemään sekä originaalia että suomennettua versiota. Mitä siinä haetaan? ”Minulla seisoi”, ”jäykistyin – jähmetyin” vaiko ”pysyin tiukkana”? Kirjan lukemista aloitellessani kiinnitin huomioni ensimmäiseksi juuri kieleen. Tuntui siltä, että Luoma-aho on jättänyt tyystin käyttämättä hyväkseen tulkinnan tarjoamia mahdollisuuksia ja luontevaa suomen kieltä kääntämisessään. Vähitellen rentouduin kielen parissa ja ymmärsin että hän on halunnut välittää kielen banaaliuden – huonouden poetiikan – sellaisenaan. Leikittelin kyllä monessa kohtaa vaihtoehtoisilla ratkaisuilla.
Lukukokemus on paljolti riippuvainen lähestymistavasta. Kyse on lukijan kyvystä tunnistaa teoksen sisäinen ominaislaatu, sillä fundamentalistisen konservatismin silmin voi nähdä vain tynnyrissä kasvaneen estetiikan. Teos on toki epätasainen, mutta kieli, maailma ja Pinkin keskisormiasenne pysyy kautta linjan. Epätasaisuuden voi selittää koosteenomaisuudella ja perinteeseen perehtymättömyydellä tai sen hylkäämisenä, miksei myös tinkimättömänä oman poetiikan rakentamisena, vaikka kokoelmasta välittyy myös tahaton itsensä parodiointi. Absurdin jäntevyyden ja groteskin uskottavuuden puut(t)uessa se näyttäytyy pikemminkin väkivallan burleskina ilmentymänä, joka muuntuu pitkittyessään banaaliksi varhaisteinin fantasiaksi. Kuitenkin juuri tämä burleski variaatioineen on teoksessa kiinnostavaa, mutta tekstimassan kasvaessa iskee väsymys ja tekstiin turtuu.
Hauska on siis väärä sana kuvaamaan teosta, mutta olisi väärin lähteä myöskään psykologisoimaan sitä häiriintyneen mielen tuotteeksi. Toivon että Luoma-aho olisi jälkisanoissaan väärässä siinä, että kyse on nuorten aikuisten maailmasta. Ehkä hän tarkoittaa jonkinlaista suorasukaisuuden ja huumorin yhdistelmää, eräänlaista kokemusta maailmasta. Sellaista, joka osin rakentuu komediallisten elokuvien väkivaltakuvastossa. Silti mieleeni jää kytemään epäily siitä, että sukupolvet ovat ja jäävät toivottoman ja tavoittamattoman kauaksi toisistaan.
alkuperäistä kappalejakoa muutettu
Kritiikki VIII (6/2013)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti