Ensimmäisen runon (Syvyyden laulu) jälkeen kirja jakautuu kahteen osaan: Taman laulut (31) ja Ystäville (8 runoa). Tama on nuori nainen, jonka voisi tulkita joutuneen Muukalaisen hyväksikäyttämäksi. (Ensi)rakkautta on kuitenkin ollut, ainakin Taman puolelta. Kyseessä on eräänlainen runotarina (vrt. Juuli Niemi: Tara 2003), jossa kukin runo tuo aina hieman uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia dramaattiseen asetelmaan. Taman (vrt. ruots. tam, tama= kesy, kesytetty) naiseus rinnastuu matkan varrella mm. syvän kaivon viisauteen, meren valkoiseen hiekkaan joka odottaa ja ottaa vastaan, tuuleen taipuvan oksan rakkauteen jne. Tama vaikuttaa olevan luontoäidin vertauskuva: ”Tama on näkymättömän voiman näkyväksituleminen. / Näkymätön voima panee vedet liikkeelle ja pensaat kukkimaan.” Tama on meri ja kuu, Tama on meri jossa syvyys itkee, Taman sydän on vuori. Ja ennen kaikkea: ”Tama, murhaajatar, missä on sinun pieni poikasi? / Vedestä nyyhkyttävät Taman laulut: / Meissä on sinun pieni poikasi.”
Traaginen kohtalonomaisuus ja hienoinen katumuskin (Tahtominen on paha, tahtominen luo kaikki murhenäytelmät) verhoaa säkeitä ja Tama on jatkuvasti lähtemisen, katoamisen tilassa (Tama väistyy metsää kohden kuin varjo. / Tama väistyy veitsi rinnassa). Kuvat käyvät loppua kohden raskaammiksi, kunnes: ”…Tama on hiipinyt pois kuin kaste. / Kukaan ei tiedä Taman lepopaikkaa valkoisten kukkien vierellä.” Vain kertaalleen Muukalainen vaihtuu Rakastajaksi, mikä saa ihmettelemään onko kyseessä saman roolin aiempi variaatio vaiko jokin toinen personauma.
Vaikka Seljan lyhyet lauseet pysyvät pääsääntöisesti kukin omassa säkeessään ja noudattavat enimmäkseen kaavaa subjekti (Tama) – predikaatti (– objekti) niin ilmaisu kumma kyllä ei tunnu monotoniselta. Se mikä saattaa tänään tuntua kliseiseltä luontokuvastolta ei todennäköisesti ollut sitä teoksen ilmestymisen aikaan. Runojen metafyysinen kaipaus tuo väistämättä mieleen Edith Södergranin (joten mainitsemaani modernismia ei voi pitää eliotilaisena), hetkittäin jopa Khalil Gibranin filosofisuuden. Ja jos ihmettelee yksityistä melodraamaa jonkinlaisena sodanjälkeisenä henkisenä pakenemisena, kannattaa runot lukea uudelleen: vähitellen kokonaisuus avautuu selkeäksi allegoriaksi (mikään ei tietenkään estä pysyttäytymästä konkreettisessa tulkinnassa) Suomi-neidon sotakärsimyksistä ja synkästä tulevaisuuden pelosta. Ilmeisesti venäläisten valvontakomissio ei osannut lukea rivien välistä, sillä muutoin kirja olisi taatusti sensuroitu.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti