olet oman itsesi varjo

Tahdon muuttua ääniksi kaikkialla ja lakata olemasta tämä kipu
Leif Färding

Toistan: olet oman itsesi varjo, jonka hiljaisuudessa syön. Pyrit valoa päin, aistit kaiken itsesi ulkopuolisen, unohdat mitä merkitsee olla varjona valoissa, unohdat ettei valoa ole ilman omaa varjouttasi. Suo anteeksi, en osaa tuoda tähän mitään käsin kosketeltavaa. Se olisi väärin, sillä ei ole muuta kuin tämä mustavalkoisuus, missä kohtaa raja menee, sitä ei tiedä kukaan. Jos haluat ottaa jostain kiinni, minulla olisi pieni vinkki, mutta olkoon… väärä aika ja paikka. Varjojen maassa kaikki on kotonaan, millainen onnettomuus onkaan joutua tämän kirkkauden keskelle! Unohtaa itsensä, unohtaa miten väliaikaista, miten turhauttavaa kuunnella puhetta joka saa unohtamaan oman itsensä. Mitä korva voi kuulla kun se nojaa toiseen korvaan? Minkä tahdoit laulaa nukahti, minkä nauraa pujahti taskuista kadun armoille, ei ole selvää kuvaa koska silmät… koska eilinen… on suunnistettava vaistojen varassa ja edes kerran luotettava ehdoitta kuten lapsi, varjolapsi, niinhän se menee, varjoista syntynyt, varjoista elävä… Tahdon uskoa subjektiin, mihin tahansa pystyssä pitävään elementtiin, tahdon tunnistaa varjoista varjot, että joku tunnistaa varjoni rinnassaan kuin menneen aukon jota ei voi paikata, tahdon tunnistaa oman varjoni jotten eksyisi täällä varjojen maassa, että puristat varjoni käsiisi, avaat kätesi ja puhallat lempeästi, lempeästi taitat tämän mykkyytemme ja unohdat

Parnasso 2/2012