vieraana j. k. ihalainen

Miten kirjallisuutta eletään? Shamaanibeatnikki, kirjaltajanomadi, kulttuurinostalgikko ja elämäntapakriitikko J. K. Ihalainen on tehnyt kaiken toisin, lähtenyt ensin maailmalle ja siirtänyt kokemuksensa ja vaihtoehtoiset todellisuudet kirjoittamisensa ja kustantamiensa kirjojen peruskiveksi.

Olet matkannut Himalajalla, Saharassa ja Mongoliassa. Mitä matkat ovat tuoneet kirjoittamiseesi ja toisaalta näkemykseesi elämästä ja itsestäsi?
Matkustaminen on tuonut nöyryyttä ja näköalaa siihen, miten yksinkertaisissa oloissa eletään intensiivistä ja rikasta elämää. Matkustaessa kävellään paljon, kävelemisessä on meditatiivinen, eheyttävä vaikutus. Elämäni ns. huippukokemukset paikottuvat Himalajalle. Silloin huomaa sen miten kykenee lopettamaan selittämisen (itselleen ja muille) ja kykenee antautumaan kokemiselle. Kirjoittamiseen huippukokemukset vaikuttavat siten, että ymmärtää etteivät kaikki kokemukset ole siirrettävissä. Ne jäävät selittämättömiksi, ja niitä on mahdollista lähestyä vain aavistelemalla, aistimalla. Vieraillessani tiibetiläisessä gombassa mantraavien ja musisoivien munkkien luona olin todella onnellinen, ettei minulla ollut minkäänlaista tallenninta mukana.

Otit nuorena pestin merille ja sittemmin olet asunut Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa 1970- ja 80-luvulla. Millä tavoin tuonaikainen elämä poikkeaa myöhemmistä elämänvaiheistasi? Millaisina sikäläiset elämäntavat ja (ala)kulttuurit ovat näyttäytyneet, miten skandinaavinen ja suomalainen mielenmaisema eroavat toisistaan? Jos erot olivat suomettumisen aikoina suuret (?), ollaanko nykyään kaikki vain (olevinaan) eurooppalaisia ilman paikallisia mausteita ja vailla poliittista itsemääräämisoikeutta?
Matkustellessani runsaan vuosikymmenen ristiin rastiin Pohjoismaita opin työelämän kautta tuntemaan hyvinkin erilaisia ihmisiä. Ehkä eniten minua miellyttivät norjalaiset ja saamelaiset, eli arktinen mielenlaatu. Tanskassa asuin kymmenisen vuotta, ja siellä tutustuin hippien, punkkareiden ja talonvaltaajien maailmaan. Opin suoran toiminnan erilaisia muotoja. Näin vaihtoehtoisen toiminnan ja talouden käytännössä, eli musiikissa, teatterissa, käsityöläisyydessä, asumisessa ja kaupankäynnissä. Näin erilaisia utopian malleja, jotka joko toimivat tai sitten eivät. Totta kai vertasin näitä ilmiöitä Suomeen, ja oli todettava, että Suomessa tällaista elämää eli vain kourallinen ihmisiä. Suomessa muutos tapahtui vasta Glasnostin jälkeen, ja ilmapiiri muuttui muutamassa vuodessa sallivammaksi, syntyi uudenlaisia vaihtoehtoja, kommuuneja, radioita, kauppoja.

tien päällä, 1. viikko

Sunnuntai 26.4
Lähdimme sunnuntaina iltapäivällä ajamaan Turkua kohti, Tommi Parkko, Miira Sippola, Tuomas Rounakari ja minä. Turussa jo odotteli jännittynyt ja odotusta täynnä oleva ryhmä, Seppo Lahtinen, Mika Terho, Kari Aartoma ja Esa Hirvonen. Nokka kohti Poria, josta noukkisimme vielä Jukka Hannulan kyytiin. Ilman kommelluksia ei tämä reissu ala, sillä etsimme Jukkaa toista tuntia Porin linja-autoasemalla. Lopulta käy ilmi, että hän oli koko ajan aseman toisella puolella. Jatkamme suoraan kohti Oriveden opistoa, jossa yöpyisimme ja esiintyisimme heti aamusta. Yövyn Mikan kanssa samassa huoneessa. Hän on nostalgisissa tunnelmissa, koska oli vuosia aiemmin opiskellut Orivedellä. Samalla kyselen neuvoja runojeni editoinnissa. Imperatiivissa olevasta runostani poistuukin muutamia säkeitä.

Maanantai 27.4
Runsaasta runoilijajoukosta ja tiukasta aikataulusta johtuen kaikki eivät esiinny. Auditoriossa on kohtuullinen määrä opiskelijoita. Muistiini on syöpynyt toimittaja-valokuvaajaksi matkaan laittautuneen Esan ensiesiintyminen runoineen. Palindromejaan jo aiemmin esittänyt Esa jännittää (omien sanojensa mukaan) niin kovasti, että hän lukee runonsa selin yleisöön. Lounaalla Tommi tunnustaa laitostuvansa jo yhdessä päivässä, seikka jonka kahden viikon aikana tunnustaa useampikin. Kiireellä hyppäämme volkkariin ja huristamme Jämsään, jossa esiintyminen on paikallisessa kirjastossa, joka sivumennen sanoen on hieman piilossa. Yleisöä on kourallinen ja itse ainakin jännitän kovasti, sillä paikalle on saapunut myös muutama sukulainen. Jämsästä ei olekaan enää pitkälti Jyväskylään, jossa päivän päätapahtuma on hivenen ränsistyneessä, mutta idyllisessä Kirjailijatalossa. Aikaa on reilusti, joten runoilijat katoavat kuka minnekin, joku kaljalle ja joku syömään. Ehdimme myös ihastella Jyväskylän tyylikästä pääkirjastoa. Paikalle on saapunut myös Ylen toimitus, joka haastattelee ennen tilaisuutta kolmea kiertolaista Valopilkkuun. Yleisöä valuu paikalle mukavasti, tunnelma on tiivis ja intiimi. On suorastaan hätkähdyttävää kokea millä intensiteetillä he ottavat esiintyjät vastaan, korvat ja silmät tarkkana. Tilaisuuden jälkeen osa ryhmästä ehtii karata läheiseen kuppilaan, josta heidät on erikseen käytävä noukkimassa, sillä show jatkuu ja on ehdittävä vielä yöksi Konnevedelle, jossa meidät majoitetaan erään kuvataiteilijan ateljeekotiin. Pimeässä korvessa löydämme kuin löydämmekin perille.

mihin katosi kapina

eli mitä jäi käteen 90-luvun runoudesta

Aluksi suurkiitos seuraaville henkilöille: Tuula Komsi, kriitikko, luovan kirjoittamisen ohjaaja sekä pianonsoiton opettaja Helsingistä; Tommi Parkko, runoilija ja kustantaja Tallinnasta; Taina Ratia, kriitikko Turusta; Heikki Saure, kirjakauppias ja kriitikko Lahdesta; Matti Saurama, kriitikko ja vapaa toimittaja Helsingistä.
          Jottei lukijoille jäisi asiasta väärää käsitystä, niin korostan että tässä artikkelissa puhutaan nimenomaan siitä sukupolvesta, joka on julkaissut esikoisensa/vaikuttanut 90-luvulla ja 80-luvun lopulta. Mitenkään vanhempia runoilijoita väheksymättä olen halunnut selvittää mitä on pitänyt sisällään nimenomaan uudempi runous. Onhan toki mahdollista, että joku vanhemman sukupolven edustajista olisi ollut mukana ”vallankumouksessa”. Epäilemättä heillä on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa 90-lukulaisiin. Mikä, se ei kylläkään tässä yhteydessä selviä. Ehkäpä joku kirjallisuudenopiskelija pakertaa aiheesta gradun tai peräti väitöskirjan. Jäämme odottamaan.
          Yritin myös selvittää, mitkä runoilijat ja varsinkin mitkä teokset nousisivat muiden yläpuolelle, mutta haastatellut pääsääntöisesti kieltäytyivät laittamaan julkisesti kumpiakaan tärkeysjärjestykseen, kuka mistäkin mutta kaikki hyvistä syistä. Mitä lopulta selvisi? Että mäkihyppy on urheilua ja vesilasissa myrskyää. Ja kuitenkin, että runous on tärkeää ja suuret runoilijat tallustavat keskuudessamme! Lukijalle jää johtopäätösten teko osin hyvin ristiriitaisista vastauksista.