vieraana j. k. ihalainen

Miten kirjallisuutta eletään? Shamaanibeatnikki, kirjaltajanomadi, kulttuurinostalgikko ja elämäntapakriitikko J. K. Ihalainen on tehnyt kaiken toisin, lähtenyt ensin maailmalle ja siirtänyt kokemuksensa ja vaihtoehtoiset todellisuudet kirjoittamisensa ja kustantamiensa kirjojen peruskiveksi.

Olet matkannut Himalajalla, Saharassa ja Mongoliassa. Mitä matkat ovat tuoneet kirjoittamiseesi ja toisaalta näkemykseesi elämästä ja itsestäsi?
Matkustaminen on tuonut nöyryyttä ja näköalaa siihen, miten yksinkertaisissa oloissa eletään intensiivistä ja rikasta elämää. Matkustaessa kävellään paljon, kävelemisessä on meditatiivinen, eheyttävä vaikutus. Elämäni ns. huippukokemukset paikottuvat Himalajalle. Silloin huomaa sen miten kykenee lopettamaan selittämisen (itselleen ja muille) ja kykenee antautumaan kokemiselle. Kirjoittamiseen huippukokemukset vaikuttavat siten, että ymmärtää etteivät kaikki kokemukset ole siirrettävissä. Ne jäävät selittämättömiksi, ja niitä on mahdollista lähestyä vain aavistelemalla, aistimalla. Vieraillessani tiibetiläisessä gombassa mantraavien ja musisoivien munkkien luona olin todella onnellinen, ettei minulla ollut minkäänlaista tallenninta mukana.

Otit nuorena pestin merille ja sittemmin olet asunut Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa 1970- ja 80-luvulla. Millä tavoin tuonaikainen elämä poikkeaa myöhemmistä elämänvaiheistasi? Millaisina sikäläiset elämäntavat ja (ala)kulttuurit ovat näyttäytyneet, miten skandinaavinen ja suomalainen mielenmaisema eroavat toisistaan? Jos erot olivat suomettumisen aikoina suuret (?), ollaanko nykyään kaikki vain (olevinaan) eurooppalaisia ilman paikallisia mausteita ja vailla poliittista itsemääräämisoikeutta?
Matkustellessani runsaan vuosikymmenen ristiin rastiin Pohjoismaita opin työelämän kautta tuntemaan hyvinkin erilaisia ihmisiä. Ehkä eniten minua miellyttivät norjalaiset ja saamelaiset, eli arktinen mielenlaatu. Tanskassa asuin kymmenisen vuotta, ja siellä tutustuin hippien, punkkareiden ja talonvaltaajien maailmaan. Opin suoran toiminnan erilaisia muotoja. Näin vaihtoehtoisen toiminnan ja talouden käytännössä, eli musiikissa, teatterissa, käsityöläisyydessä, asumisessa ja kaupankäynnissä. Näin erilaisia utopian malleja, jotka joko toimivat tai sitten eivät. Totta kai vertasin näitä ilmiöitä Suomeen, ja oli todettava, että Suomessa tällaista elämää eli vain kourallinen ihmisiä. Suomessa muutos tapahtui vasta Glasnostin jälkeen, ja ilmapiiri muuttui muutamassa vuodessa sallivammaksi, syntyi uudenlaisia vaihtoehtoja, kommuuneja, radioita, kauppoja.

Kirjoittaminen, kääntäminen ja kirjojen painaminen on kuulunut elämääsi jo ”kiertolaisvuosista” lähtien. Kun palasit Suomeen 1989 Halikon Angelniemelle, oliko kyseessä perheen perustaminen vai tuliko lopulta koti-ikävä – ja ikävä suomen kieltä (kirjoittaessasi ruotsiksi, tanskaksi ja englanniksi)? Missä vaiheessa aloit ajatella paikoilleen asettumista ja itsesi elättämistä kirjallisilla töillä?
Palasin Angelniemelle korviani myöten rakastuneeni. Kyseessä oli siis perheen perustaminen. Mutta selkeästi olin myös kaivannut Tanskassa ”särmää”, sitä vimmaa mikä suomalaisuudessa on. Tapanani oli maistella suomen kieltä toreilla ja kuppiloissa. Olin ulkomailla kadottamassa kieltäni, ja julkaisin siitä kirjankin, Lost Language Game (1984). Suomeen muutettuani perustin ensin silkkipainon, ja myimme liukuvärjättyjä T-paitoja festivaaleilla kuten Sodankylä, Kuhmo, Joensuu, Järvenpää. Sen jälkeen hankin kirjapainon, koska ymmärsin sen mahdollistavan kirjallisen vapauden ja riippumattomuuden. Palladium Kirjat täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Käytännössä siitä lähtien, 1992, olen elänyt kirjoilla.

Halikossa aloit puuhata etnorunolehdeksi ja yhden miehen aikakauslehdeksi nimettyä kulttuurijulkaisu Pakanaa, joka ehti ilmestyä vuosina 1989-92. Olisiko vastaavanlaiselle lehdelle vielä kysyntää vai saatko toteutettua toimitukselliset intohimosi Palladiumin ja kulttuurilehti Kirjon avulla?
Pakanan päätoimittajan nimi oli Franz Emil Bibelkoff. Se oli intohimoinen hanke, mutta en ryhtyisi tekemään noin marginaalia lehteä tänä päivänä. Tavallaan Pakanassa julkaistu materiaali on poikinut kaksi kirjaa, Yön häntäluu – Maailmanrunouden antologia (1998), ja Paimentolaisten asumukset (1998).

Palladium-kustantamosi painokone Heidelberg pyörii Nokian Siuronkoskella oman vesivoiman turvin. Olisiko kustantamo kannattava ilman tätä vesielementtiä? Onko oma painokone nostalginen itsestäänselvyys vai voisitko kuvitella toimivasi print-on-demand- periaatteella?
Siuronkosken Paino toimii vesivoimalla kyllä, mutta voimala ei ole minun, vaan se on erään yrttiviljelijän. Oma painokone on minulle itsestäänselvyys, ruumiini jatke. En voisi kuvitella toimivani print-on-demand periaatteella, kirjan on haistava painomusteelta. Olen valinnut tämän musteemman elämän. Minulla oli joskus runonäyttely Helsingissä: Tämä musteempi elämä.

Mitkä ja miksi ovat lempilapsesi omien runoteosten, käännösten ja tietokirjojen suhteen?
Runoteos Papukaijapeli (1985) Rami Wallan piirustuksilla. Pieni ja viehättävä.
Käännöksistä Gary Snyderin Loputtomat vuoret ja joet (2011). Haastavin ja kaunein.
Tietokirjoista Hamppu Suomessa (1993). Tärkein.

Sekä itse kirjoittamasi että kustantamasi tietokirjat liikkuvat mystiikan, luonnonmukaisuuden, vaihtoehto- ja alkuperäiskulttuurin sekä katoavan kansanperinteen maisemissa. Meneekö Palladium sinne minne muut eivät ymmärrä, kykene tai uskalla mennä? Ohjaako muita kustantajia pelkästään kaupallisuus?
Tietokirjojen kohdalla Palladium Kirjat keskittyy alueisiin, joista ei ole kirjoja markkinoilla. Tällaisia alueita ovat hamppu, primitiivinen raha, tuli, yrttiviinat, paimentolaisten asumukset. Tämä linja on osoittautunut oikeaksi valinnaksi, sillä kaikki nuo kirjat on loppuunmyyty. Varmaan tämä sai alkunsa Mongolian matkakirjasta Kultaiset vuoret (1993), koska se oli maailman ensimmäinen matkaopas Mongoliaan. Tietokirjoistani lienee tulossa joitain uusintapainoksia, mutta runoistani ei.

Olet perinteisesti myynyt itse kirjasi kädestä käteen, matkoilla, tapahtumissa ja aikoinaan jopa henkesi pitimeksi. Joko potentiaaliset ostajat löytävät Palladiumin nettisivuille vai vieläkö kannat kirjapatteria mukanasi?
Markkinointini on nolla, joten epäsäännölliset esiintymiset mediassa edesauttavat nettimyyntiä. Ostajakunta on varsin vakiintunut. CD-puolella myynti kohdistuu selkeästi nuorempaan asiakaskuntaan, ja keikoilla kuulijat ovat usein yllättyneitä, kun eivät tienneet mitä odottaa.

Sinulla on karjalaisia sukujuuria ja olet asunut lapsuudessa ja nuoruudessa Joensuussa ja Lappeenrannassa. Millaisia nuo ajat itäisessä Suomessa olivat? Miten karjalaisuus sinussa ilmenee?
Elin hyvin tasapainoisen lapsuuden. Itäisyys minussa sai pahan takaiskun kun keskikoulussa ei ollut oppiaineena venäjä. Olisi pitänyt mennä lyseoon, mutta kun siellä oli pelkkiä poikia. Itäisyys tuntuu mielenlaatuna ja paikkoina joissa viihtyy. Kiintymys kyliin joissa ei ole rakennettu uutta 30 vuoteen. Itäblokin maiden kafkamaiset korttelit ja hajut. Junan kolke läpi aron. Haukkuvat koirat kylän raitilla. Tupakansavun tapetoimat kaljabaarit. Helppoheikkien hoilotus markkinoilla.

Suvussasi on kirjallisia intohimoja ja geenejä. Luuletko että oma kirjailjaurasi on ollut ikään kuin väistämätöntä vai voiko kyseessä olla myös eräänlaista kompensaatioita, muiden toteutumattomien kirjallisten unelmien täytäntöönpanoa?
Kirjalliset reliikit tulevat isäni puolelta. Eeva-Liisa Manner, Herman Broch, Ezra Pound, jne. Mutta myös kiinnostus elokuviin, uskontoihin, anarkismiin, kadun tarinoihin, historiaan. Kirjallisuuden lisäksi olen aina harrastanut kuvataiteita ja musiikkia (passiivisesti), joten näen että minulle oli väistämätöntä valita kirjoittaminen kommunikaationi välineeksi. Äitini puolelta hänen isänsä tarinat seikkailuista Kauko-Idässä ja Kiinan merellä olivat lapsuuteni parasta kirjallista antia. Tarinankerrontaa väritti sikarinpoltto, korttipeli ja rommipullo.

Eurooppalainen kuolemankirja (Valitut runot 1980-2003; loppuunmyyty) antanee varsin kattavan ja monipuolisen esityksen tuotannostasi. Monia (pidemmistä) runoista en voi lukea kuulematta ääntäsi (Laiminlyödyn maailman todistus), mikä vahvistaa ajatusta siitä että runosi täytyy kokea kuultuina. Kirjan Jysky (Ihalaisen puhuttelunimi) tuntuu olevan intensiivisesti ja intohimoisesti tapahtumisen ja ajattelun keskiössä, kun taasen Tisleessä (Valitut 2004-2012) kerronnallisten runojen puhuja vaikuttaa enemmän tarkkailijalta. Onko tämä enemmän yleistävä mutu-huomioni vai onko jonkinlaista siirtymää havaittavissa?
Tisleen tekijä on kauempana keskiöstä, hän on jyrkänteen yli astuva hullu (Fool), tarot-pakan nolla. Samalla hän on kriittisempi yhteiskunnallista sopimusta ja rakenteita kohtaan, kuin aikaisemmin, mutta näköala on nyt entistä jodorowskymaisempi, irrationalistisempi ja etäisempi. Don Quijote.

Kirjoitat runosi usein esitystilannetta varten. Millaisena näet tuotantosi kehityskaaren? Onko mieleesi koskaan juolahtanut keskittyä runon omaan sisäiseen maailmaan ulkomaailmasta ja yleisöstä välittämättä ja saammeko joskus lukea yhden tällaisen kirjan? Vai pidätkö yhä kiinni 20 vuoden takaisesta näkemyksestäsi (Nuori Voima 1/1992), jossa länsimainen runouden perinteen pyramidimaista verkostoa (viittaukset, intertekstuaalisuus) ei voi ymmärtää perehtymättä tuhansiin runoihin ja lopputuloksena on ajatuksensa kadottanutta ja hermeettistä runoutta?
Ensimmäiset 25 runokirjaani olivat joko hyvin omakohtaisia tai hyvin kokeilevia. Vasta viime vuosina olen kirjoittanut pitkiä runoja nimenomaan esityksiin, ja silti olen kirjoittanut myös paljon runoja joita ei koskaan esitetä. Minulle ei ole vieras ajatus se, että joskus kirjoittaisin runokirjan, ei runokokoelmaa. Luulen että sellainen voi syntyä vain oleskelemalla pitkän aikaa ulkomailla. Ikään kuin ei kenenkään maalla.

Viime vuosina Suomessa on julkaistu monenlaisia teoksia, jotka ovat laajentaneet käsityksiä runoudesta poetiikallaan, rakenteellaan ja taiteidenvälisyydellään. Olen seurannut kehitystä hieman ristiriitaisin tuntein: samalla kun monimuotoistuva runouden kenttä tarjoaa vaihtoehtoja yhä useammille kokijoille ja tekijöille mitä vaihtelevimmista näkökulmista niin tuntuu siltä että runous on pudonnut lopullisesti marginaaliin eräänlaisena valtavirtakirjallisuuden evolutiivisena oikkuna. Mitä mieltä runouteen ryhtymisessä oikein on (jos taiteen tehtävänä kuitenkin on kommunikoida)?
Tämä ongelma on selkeä: marginaali puhuttelee vain pientä piiriä ihmisiä jotka lähes kaikki tuntevat toisensa. Tällöin kommunikaatio sulkeutuu sisäänsä kuin ouroboros. Toisaalta, voimme kysyä, eikö näin ole aina ollut? Juuri tuo kommunikaation puute ajoi Rimbaudin Afrikkaan.

Näin sinut keikalla vuosituhannen vaihteessa viulua soittaneen taiteilija Sándor Vályn kanssa. Tutustuitte shamanisminäyttelyssä 1993 ja sen jälkeen teillä on ollut monenlaisia kulttuuriprojekteja. Nykyään esityksenne lähentelevät pienimuotoista spektaakkelia hypnoottisten äänitaustojen ja videomateriaalin kanssa. Et(te)kö pelkää että itse teksti hukkuu muiden aistiärsykkeiden alle?
Siitä on tullut palautetta muutamilta ystäviltä, että runo hukkuu niin voimalliseen musiikkiin. Vastapainoksi olen tehnyt keikkoja mm. etnoyhtye Aallon, rytmiyhtye Rytquen ja jazzyhtye Black Motorin kanssa. Viimeinen keikkani oli bandoneonisti Mikko Heleniuksen kanssa, hänen kanssaan keikka onnistuu harjoittelematta. Sándor Vályn kanssa tekeminen on haastavaa ja mielenkiintoista, koska pyrimme nimenomaan hypnotisoimaan yleisön. Meillä on tällä hetkellä 12 runoa jolle on olemassa musiikki ja elokuva taustalle. Menemme marraskuussa Oslon Runofestivaaleille esittelemään näitä teoksia, mikä on tietenkin jännittävää, kun en tiedä vielä millä kielellä kannattaisi esiintyä.

Omat esikuvasi ovat ilmeisiä. Joko on näkyvillä sitä runosukupolvea joka ammentaa sinun tekstuaalisesta ja henkisestä perinnöstäsi?
Ihmiset ovat tulleet sanomaan että se ja se kuulostaa Ihalaiselta, mutta en menisi itse kommentoimaan tähän ketään.

Miten eksyit rap-artisti Asan levylle? Onko rap (laulettuna tai lausuttuna) tämän päivän beat-runoa? Onko runolla ylipäätään mitään merkitystä ja jos niin millaista?
Asa pyysi minua levylleen, ja sitten kävi se hauska sattuma, että levy voitti Teosto palkinnon. Rap on totta kai runouden elävä muoto, hyvänä esimerkkinä Gil Scott-Heron. En sotkisi sitä beat-runoon. Olin mukana monen runoilijan kanssa Kuhnafar-I:n levyllä Dubland (2012), ja se oli hyvä osoitus runon toimivuudesta keinuvan jamaikalaisdubin kanssa. Runoa voi tanssia, ja runoa tanssiessaan ihminen löytää kielestä uusia piilotettuja askelia. Mitä paremmin runo svengaa, sitä paremmin se menee perille. Poetry Dance Hall Party voisi olla viikonloppujen must.

Olet keskittynyt käännöksissä beat-runouteen ja toisaalta alkuperäiskansojen suulliseen perinteeseen. Onko näissä muuta yhteistä kuin runojen esittämisen perinne ja luontosuhde?
Gary Snyder ja erityisesti Jerome Rothenberg ovat ohjanneet minua alkuperäiskansojen runouteen. Olen pitkän aikaa ollut samaa mieltä kuin Rothenberg, että kaikki vaikuttavat toisiinsa. Great Subculture. Afrikka > Picasso > Tzara > Dada > Oceania > Kerouac > Japan > Ginsberg > India > Rothenberg > Turtle Island > Beuys. Esimerkkinä voisin kertoa, että kun löysin Ainujen eeppistä runoutta kartoittavan teoksen, niin sen esipuheen oli kirjoittanut Gary Snyder. (Songs of gods, songs of humans: The epic tradition of the Ainu by Donald L. Philippi and Gary Snyder, 1982). Teemat toistuvat ja lomittuvat arkaaisessa ja modernissa. Tästä oli kysymys suomennoksessani Yön häntäluu; perinteinen ja moderni kulkivat rinta rinnan. NY-runoilija Anne Waldman kohtaa meksikolaisen naisshamaani Maria Sabinan.

Runoissasi on paljon tarinallisuutta, menneiden aikojen nostalgiaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Voiko runolla vaikuttaa ja jos niin mihin, vai onko kyse vain elämyksellisyydestä ja yhteisten arvojen jakamisesta? Millaisen runon kirjoittaisit Jyrki Kataiselle ja Nalle Wahlroosille – joutuisivatko he henkiseen häpeäpaaluun vai olisiko tällaisten ihmisten kova kuori jotenkin rikottavissa, saada heidät ymmärtämään jatkuvan talouskasvun ja ääriliberalismin mahdottomuus ja epäinhimillisyys? Millaisia mahdollisuuksia nykyihmisellä on palata luonnonmukaisempaan ja kiireettömämpään elämänmenoon?
Tämän päivän Suomessa on yhä enemmän merkkejä siitä, miten työn ja talouden moraalinen määre ”velvollisuus” on murenemassa. On syntynyt lukuisia talouskasvua vastustavia liikkeitä ja filosofioita, jotka määrittävät tarpeitamme uudestaan ja säästeliäämmin. Monet ihmiset ovat tehneet selkeitä valintoja paremman elämän eteen. Minä uskon että hidas muutos on tapahtumassa, mutta joka tapauksessa se on hidas, ennen kuin maailmantilanteet ja luonto pistävät meidät selkä seinää vasten. En kirjoittaisi Kataiselle ja Wahlroosille minkäänlaista runoa, en edes rienaavaa, sillä he ovat minulle kuin materiaa ahmiva musta aukko.

Valkoisen miehen imperialismi on kaikkialla tuhonnut alkuperäiskulttuurit ja niiden mahdollisuuden elää omilla ehdoillaan ja omalla kielellään. Onko alkuperäiskansojen kulttuuriperimän tallentaminen (suomennokset) pelkkää nostalgiaa vai onko heidän hyväkseen tehtävissä jotain? Mikä on esim. saamelaisten tilanne Suomessa YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien valossa? Onko Venäjän suomalais-ugrilaisilla kansoilla mitään toivoa?
Mielestäni suomennosten saattaminen lukijoiden eteen on eräänlaista etnofuturismia. Totta kai tilanne on kuin kokoontumisajot vuorenjyrkänteellä; suurvaltojen intresseihin on vaikea lyödä kapulaa väliin. Tällä hetkellä näkisin suomalaisen tilanteen kaivosvaltausten osalta hälyttävänä. Taloudesta, omistamisesta ja tiedonvälityksestä on tullut maailmanlaajuista. Luonnollisesti tällä maailmanlaajuisuudella on kiihdyttävä vaikutus kielten katoamiseen ja suurteollisuuden tunkeutumiseen alueille jotka eivät heille kuulu. Saamelaiset Pohjoismaissa ja suomensukuiset kansat Venäjällä ovat juuri tässä suhteessa vaarassa. Arktisista alueista on kaiken aikaa tulossa energiapoliittisesti tärkeämpiä suuryrityksille.

Olet kirjoittanut kirjan Arthur Rimbaudista (Ainoa ainoa ainoa elämä). Olen havaitsevinani tekemisissäsi rimbaudilaisen elämää janoavan asenteen joka halveksii korkeakulttuurin teennäisyyttä (todellinen kulttuuri on muualla) ja suhtautuu omaan kirjalliseen tuotantoon tervehenkisen luopuvasti (ei ole elämää suurempia kirjoja). Onko näin? Jos et kirjoittaisi ja painaisi kirjoja, mitä tekisit?
Kyllä tuon Arthur Rimbaudin kohtaaminen jo nuorena on vaikuttanut elämääni tekemällä lähtemisen helpoksi. ”Nälkää, janoa, huutoja, tanssia, tanssia, tanssia!” Jos en tekisi kirjoja, olisin joku käsityöläinen, puuseppä tai Gurdijeffin lapiomies.

Kirjassasi Ihosi alla sykkivät sanat (20. vuosisadan häkkilinnuston sanasto) kirjoitat ihmisen eläinsuhteesta seuraavasti: ”Ihmisen suhde eläimiin on utelias, suopea ja ymmärtävä”. Vaikka teksti tarkentuukin tuotantotiloihin ja eläintarhoihin, eikö tuo alku anna täysin väärää kuvaa ihmisen kieroutuneesta luonnon hyväksikäytöstä ja raiskaamisesta? Kyky rakastaa eläimiä on ulkoistettu lemmikkieläinteollisuudeksi jolla ei ole mitään tekemistä luonnon kunnioittamisen ja eläinten oikeuksien kanssa.
Häkkilinnuston sanasto oli itse asiassa oma kokonaisuutensa teoksessa Vapaiden lintujen historia. Olen käsitellyt lintuja muun muassa teoksessa Dharma lintujen keskuudessa (tiibetinbuddhalainen tarina, omat kommenttini, 2000), jossa linnuille suodaan arkaainen rooli. Häkkilintujen sanasto on puolestaan negatiivinen, jossa häkkilintu on ihminen, joka vapaaehtoisesti sulkee itsensä häkkiin koska pelkää vapautta. Kirjoitan Tisleessä näin:

    Ihminen on eläimistä se joka ei pidä mitä lupaa,
    sulkee muun eläinkunnan häkkeihin ja koppeihin,
    syö kotieläimensä ja tappaa sukupuuttoon
    villeimmät eläimet,
    kutsuu sitä "lajien väliseksi taisteluksi".

Kirjassasi Ihosi alla sykkivät sanat siteeraat meksikolaista kirjailijaa Carlos Fuentesia: ”Kirjoittaminen ei ole luonnollista: Meidät on luotu juoksemaan ja metsästämään ja uimaan ja rakastelemaan, mutta ei istumaan kyttyrässä paperiarkin ja musteen ääressä hieroglyfejä kirjoittamassa.” Voisiko ajatella että kaikkinainen kirjoittaminen ja sulkeutuminen neljän seinän sisään sekä virtuaalitodellisuuteen ovat eräänlainen sairaus, seuraus täydellisestä etääntymisestä ihmisen omasta alkuperästä? Fuentes toteaa tilanteen (kirjoittamisen) olevan kapinaa itse Jumalaa kohtaan, mutta eikö kapinaa ole pikemminkin juuri tuo ihmisen vieraantuminen luonnosta ja itsestään?
Voisi korvata sanan ”kirjoittaminen” sanalla ”istuminen”. Ihmiskunta ei ole koskaan historiassaan istunut näin paljon. Nykyään kirjoittaminen viittaa myös istumiseen, sillä vain aniharva kirjoittaa kävellessään, hölkätessään tai sienestäessään. William Burroughsin ja Laurie Andersonin lataama teesi ”Kieli on virus … ulkoavaruudesta” viittaa juuri siihen, että ollessamme riippuvaisia kielestä olemme Vallan Verikirjojen, eli propagandan, mainosten ja aivopesun armoilla. Vasta kun kykenemme käyttämään kieltä vapautuaksemme näistä maailmanlaajuisen teatterin lavasteista me olemme vapaita kokemaan ja aistimaan täydesti, kuin eläinmaailmassa. ”Sinun on tuhottava päässäsi se päämaja jonka päämaja on jossain ulkopuolella. Uusia olosuhteita voi syntyä vain jos kansalainen pystyy vapautumaan vihollisen elämänmuodosta”. (Burroughs)

Heikki Saureen kirjoittamassa elämäkerrassasi Zen ja kirjapainon siirtämisen taito luonnehdit elinympäristöjä kahdella tapaa: jossakin  (aktiivinen kaupunkimiljöö) ja ei missään (rauhallinen luonnonläheinen kyläyhteisö). Olet nyt viihtynyt vuodesta 2002 Nokian Siurossa, jota lienee tuo jälkimmäinen. Onko sisäinen nomadisi lopullisesti asettunut vai onko kyseessä ihmisen normaali elinkaari? Täytyykö pyöriä riittävän kauan jossakin osatakseen arvostaa ei missään?
Kyllä se tietynlainen levottomuus kuuluu aina nuoruuteen. Asetuttuani Siuroon olen tehnyt lyhyempiä matkoja sekä itään että etelään, se on aina inspiroivaa ja voimaannuttavaa. Kun ennen vanhaan matkustin liftaamalla, kävellen tai tavaravaunussa pummilla, niin nykyään köyhä lentää. Lentäminen on huomattavasti epämukavampaa, ja mikä pahinta, lentäessä ei oikein voi eksyä.

Toimit Annikin runofestivaalien taiteellisena johtajana. Miten Annikki eroaa muista runotapahtumista? Millaista festivaalia/keitä esiintyjiä nähdään ensi kesäkuussa?
Annikin Runofestivaali palaa ensi kesänä 8.6. takaisin Annikin puutalokortteliin. Olimme kaksi vuotta Finlaysonilla Väinö Linnan aukiolla, ja totta kai sinne mahtui enemmän ihmisiä, melkein 1500, mutta tunnelma oli erilainen. Juuri tunnelmaltaan Annikki on ainutlaatuinen, sillä missä muualla lapset leikkivät esiintymislavan vieressä hiekkalaatikolla, kissat kuuntelevat runoilijoita, ja soppatykki levittää tuoksujaan pihaan. Ensi kesän teemana on ”Maa jalkojemme alla”, ”Earth”. Runoilijoita luvassa ainakin amerikkalainen, japanilainen, saamelainen, virolainen, ja tietenkin eturivin suomalaisia.

Vieläkö ajat eukkosi Saab 95:llä (Laiminlyödyn maailman todistus) vai täriseekö 150 km/h vauhdissa jo uudempi auto?
Saab 95 oli kielikuva. Eukolla oli Lada, mutta en kehdannut sitä laittaa. Itse ajelin silloin Volvolla. Nyt viimein nykyinen eukko sanoi, että ”joko Volvo lähtee tai minä”. Joten vaihdoin Mersuun. Voit tarkistaa Kulmalalta (Juha) ja Kinnuselta (Tapani), joiden kanssa oltiin kiertueella pohjoisessa tänä vuonna.

Palladium Kirjat
J. K. Ihalainen ja Sándor Vály YouTubessa
Facebook

Kiitän Tarot-kortista Wisa Knuuttilaa