vieraana tommi parkko

Jos pitäisi nimetä yksi henkilö joka on ollut mukana lähes kaikessa mahdollisessa runoustoiminnassa, hän olisi eittämättä Tommi Parkko. Uran voisi katsoa käynnistyneen jo vuodesta 1991, jolloin hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun, mutta toden teolla Nihil Interitin perustamisesta 1993. Sittemmin hän on kunnostautunut mm. runotapahtumien järjestäjänä, kustantajana, kriitikkona, läänintaiteilijana ja luovan kirjoittamisen opettajana. Nykyään hän on vapaa kirjailija ja aktiivinen runouden opettaja ja asustaa ison osan vuodesta Italiassa.

Olet julkaissut kolme runokokoelmaa seitsemän vuoden välein? Oletko kirjoittamisessa hidas perfektionisti vai onko kaikki muu toiminta syönyt kirjoittamisen energiaa? Onko luvassa nopeampaa julkaisutahtia?
Olen hyvin hidas runon kirjoittaja. Kieltämättä aktiivisuus kirjallisissa yhteisöissä ja opetustyö hidastaa myös kirjoittamista. Olen jossain määrin perfektionisti mutta pyrin siitä eroon. Uskon, että kirjoittamiseni on nyt muuttunut nopeammaksi. Asuminen ulkomailla on mahdollistanut kokonaan uudenlaisen keskittymisen kirjoittamiseen.

Runoutesi on hyvin tiivistä ja runsaista yksityiskohdista huolimatta pelkistettyä, kirjalliset viitteet/lainaukset sävyttävät usein runon sinälle suunnattua puhetta, lopputuloksena ei niinkään vaikeasti luettavaa kuin laajempiin merkityksiin ja hiljaiseen lukemiseen ohjaavaa. Allekirjoitatko edellä mainitun? Itse pidän eniten teoksesta Sileäksi puhuttu, joka näyttäytyy kieleltään muita avoimempana ja helpommin lähestyttävänä. Mihin suuntaan runoutesi on kulkemassa?
Runoni ovat jossain määrin pelkistettyjä. En edes yritä olla runsas. Usein niissä on voimakas keskitys johonkin asiaan. En osaa sanoa onko runoissani paljon sinälle suunnattua puhetta. Joissakin kohdin on mutta ei kaikkialla. Erilaiset viittaukset / esikäsitelty materiaali / huomaamattomat sitaatit ovat usein keskeisessä roolissa runoissani. Monet runoistani ovat kollaaseja.

Olet siirtynyt myös tietokirjallisuuteen. Viime vuonna ilmestyi kirjasi Kirjoita runo, johon olet voinut siirtää kokemuksiasi kirjoittamisen opettamisesta. Miten se eroaa muista luovan kirjoittamisen oppaista?
Runoudesta ei kumma kyllä ole aiemmin julkaistu suomeksi yhtään systemaattista runon kirjoittamisen opasta. Pyrin oppaassa esittelemään runon kirjoittamisen lähtökohtia. Ajattelen niin että taiteen ja runouden kirjoittamisen opettamisessa tulee ensin opettaa joitakin perusasioita, jotka nousevat perinteestä. Kun nämä on oppilaalla hallussa, hän voi hyvin unohtaa kaiken mitä on opetettu ja tehdä sellaista runoa mitä haluaa. Tällä hetkellä julkaistaan paljon sellaisten tekijöiden runoutta, joilla ei ole juurikaan käsitystä aiemmin kirjoitetusta runoudesta. Perinnetietoisuus ei ole nyt muodissa. Tai tarkemmin sanottuna monet tekijät ovat kiinnostuneita vain suppeasta osasta perinnettä. Tämä myös näkyy heidän teksteistään.

Olet kirjoittamassa kirjaa kahden menneen vuosikymmenen runoudesta nimellä Runouden ilmiöitä. Mitä kirja pitää sisällään? Jääkö yksikään kivi kääntämättä?
Kun Kirjoita runo tarjoaa lähtökohtia kirjoittamiselle, Runon ilmiöitä on tehty runouden lukijoille. Se on suunnattu lukijalle, joka haluaisi lukea runoutta mutta ei oikein tiedä mistä ja miten aloittaa. Kirja taustoittaa sekä runoutta että runouden rakenteita eli kustantajia, yhteisöjä ja tapahtumia. Kirja ei pyri olemaan tyhjentävä katsaus kaikkeen mahdolliseen runoudesta, vaan se tarjoaa siihen lähestymistapoja. Suomesta puuttuu kokonaan tämänkaltainen runoudesta kirjoittaminen. Runoudesta kirjoitetaan joko akateemisesti tai pseudo-akateemisesti. Populaari runouden esittely puuttuu lähes kokonaan.

Olet ollut suunnittelemassa Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opetusta. Millainen anti Turun  ja Jyväskylän akateemisella kirjoittamisen opetuksella on kirjoittajille ja kirjallisuudelle? Entä esim. Oriveden ja Jamilahden opistojen kirjoittajalinjalla, joista jälkimmäisessä toimit neljä vuotta? Kun mukaan lasketaan vielä mm. NVL:n kirjoittajakoulutus ja Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu sekä lukuisat muut toimijat, niin onko kaikkea vähän liikaa? Voisiko asian nähdä myös siten, että kouliintuneiden kirjoittajien määrä näkyy julkaisujen rajuna kasvuna ja hyvinä käsikirjoituksina, jolloin esim. ntamon julkaisutoiminnan voisi nähdä kehityksen luontevana jatkeena?
Epäilemättä koulutusta on tällä hetkellä paljon. Tämän hetken tilannetta voi verrata Yhdysvaltoihin jossa luovan kirjoittamisen ohjelmilla on jo pitkä historia. Siellä luovasta kirjoittamisesta on valmistunut jo satoja tuhansia henkilöitä. Opetus antaa pätevyyden opettaa luovan kirjoittamisen kursseilla, jolloin kurssitarjonta lisääntyy. Suomessakin tämä prosessi on nähtävissä. Aloittelevat kirjailijat tarvitsevat työmahdollisuuksia joita opetus tarjoaa. Tekstien taso on varmasti noussut mutta tietyllä tavalla esimerkiksi kokeellisen kirjoittamisen suuri suosio juontuu siitä, että perinteinen kirjamuotoinen julkaiseminen on vaikeaa. Uusi media antaa mahdollisuuksia uusille tekijöille. Ntamon merkitys on toimia jonkinlaisena ukkosenjohdattimena: suuri osa vaihtoehtoisesta kirjoittamisesta kanavoituu Ntamolle.

Runous tuntuu näyttäytyvän varsinkin proosaihmisille salakielisenä kummajaisena, sitä ei ”ymmärretä” ja jotkut tuntuvat jopa pelkäävän sitä. Onko kyse siitä että nykyaikana kaiken pitää olla helppoa ja nopeaa vai voiko syyttävää sormea suunnata esim. koulujen äidinkielen opetukseen, jossa kirjallisuus on lapsipuolen asemassa?
Veikkaan että runous on aina ollut vaikea niiden mielestä, jotka eivät ole siihen perehtyneet. En usko, että siinä on ratkaisevia muutoksia tapahtunut. Kokeellisessa kirjoittamisessa on tosin tullut on aivan uudenlaista vaikeutta: käsiterunoudessa itse teos muodostuu usein ideasta ja idean toteutuksesta. Toteutus voi olla niin puuduttava, ettei sitä juuri kukaan ole lukenut vaikka idea voikin olla hyvä.

Erilaiset kirjoituskilpailut tuovat uusia tekijöitä esille ja antavat sijoittuneille uskoa kirjoittamiseensa. Lopputulokset puhuttavat usein muitakin kuin asianomaisia, mm. Gummeruksen runokilpailua on kritisoitu. Onko raatien/esiraatien maku liian konservatiivinen, onko millekään kilpailulle (ja kirjallisuuspalkinnolle) hyväksi että samat ihmiset ovat mukana vuodesta toiseen? Olet itse ollut mukana Kaarinan runokilpailun raadissa. Kymmenen viime vuoden periodilla kilpailun voittaneista ei ole paljoa kuultu ja teoksia on hankalaa löytää jopa kirjastoista. Onko kyseisellä kilpailulla enää uskottavuutta? Mitä mieltä olet tilanteesta?
Kilpailujen tärkein merkitys on tekijöiden löytäminen. Esimerkiksi Runo-Kaarinan palkittuja teoksia voi todellakin olla vaikeaa löytää esimerkiksi kirjastoista mutta kilpailun esillenostamat tekijät - Reetta Niemelä, Jenni Haukio, Antti Koivumäki, Arto Lappi, Ville-Juhani Sutinen - ovat kilpailun jälkeenkin julkaisseet kirjoja. Gummeruksen runokilpailun selkeä tavoite on sama: Gummerus onkin julkaissut kilpailun kautta löytyneitä tekijöitä. Kilpailut eivät ole runouden SM-kilpailuja. Niissä kammataan kilpailuun lähetettyjä töitä enemmän tai vähemmän tiheällä kammalla. Monet kilpailut ovat melko konservatiivisia, esimerkiksi Runo-Kaarinassa on välillä vaikea navigoida erilaisten odotusten välillä.

Vietit viime vuonna kuusi viikkoa kirjailijaresidenssissä Iowassa. Oliko tarjolla myös koulutusta tai konferenssia, josta olisi voinut ammentaa muiden maiden kirjallisuuskäytäntöjä vai olitko vain kirjoittamassa? Mitä mieltä olet ulkomaisista kirjailijaresidensseistä yleensä, ovatko olosuhteet kirjoittamiselle suotuisia, tuoko maisemanvaihdos uutta rytmiä kirjoittamiseen ja ehtiikö tutustua erilaiseen kulttuuriin ja luoda henkilökohtaista verkostoa muiden maiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa?
Itselleni residenssien tärkein merkitys on siinä, että voin niissä keskittyä itse kirjoittamiseen. Ja lukemiseen. Suomessa oloni on usein hyvin sosiaalista, jolloin asioiden toteuttaminen jää siihen kun olen ulkomailla. Tämä on osoittautunut hyväksi työskentelytavaksi. Tärkeää on saada aikaan toimivia rutiineja. Iowa on sekä residenssi että kirjoittamisen ohjelma jossa vuorovaikutus on tärkeää.

Kun perustit Nihil Interitin yhdessä Markus Jääskeläisen kanssa, millaiset olivat tavoitteenne? Olisitko silloin voinut kuvitella sitä kaikkea toimintaa mitä yhdistyksen liepeillä on sittemmin nähty?
Emme todellakaan silloin uskoneet että yhdistys tulee kokemaan 20-vuotisjuhlat (ensi vuonna) ja että sen julkaisema runouslehti on Suomen kaikkien aikojen pitkäaikaisin runouslehti. Yhdistys on itselleni ollut keskeinen ponnistuslauta kaikkeen muuhun. Yhdistyksen aktiiviset toimijat ovat vaihtuneet useaan kertaan. Tämä on luonteenomaista Nihilille. Alussa konkreettisena tavoitteena oli julkaista kirjoja - ensin Markuksen ja minun yhteiskokoelma, mutta toiminta kasvoikin aika nopeasti. Nihil on nykyään etabloitunut mutta vähävarainen. Toimintaa haittaa jatkuva kädestä suuhun eläminen.

Nihilin runotapahtumat keskittyivät alkuaikoina Turkuun. Johtuiko tämä alun verkostoitumisesta eli turkulaisten esiintymishalukkuudesta ja näkyvyyden puutteesta? Vai oliko jo alusta asti nähtävissä vastavoima sisäänpäin kääntyneelle nuorvoimalaisuudelle ja WSOY:n pönkittämälle Elävien runoilijoiden klubille? Debattihan levisi alan lehdistä aina televisioon asti.
Nihil on aina tehnyt mielellään yhteistyötä niiden kanssa jotka haluavat tehdä yhteistyötä sen kanssa. (1997 kirjailijaliiton Päivi Liedes tyrmäsi hyvin ivalliseen sävyyn Nihilin pääsyn kirjailijayhdistysten neuvottelukuntaan toim. huom.) 1990-luvulla yhteistyöverkosto kehittyi tästä syystä juuri Turkuun. Helsinkiläiset toimijat olivat kenties niin suuria ja etabloituneita ettei niitä kiinnostanut yhteistyö Nihilin kanssa. Yhdistys selkeästi liittoutui turkulaisten kanssa alkuvaiheessa. Vuosikymmenen loppupuolella turkulaisten itsetunto nousi hyvin korkealle ja itseriittoiseksi. 2000-luvulla entisen kaltaista liittoutumista ei enää tarvittu - osittain siksi että toimin Turussa kirjallisuuden läänintaiteilijana. Siinä vaiheessa Nihiliin tulivat ne toimijat jotka ovat siellä enemmän tai vähemmän vieläkin mukana. Nihilistä tuli kokeellisen kirjoittamisen äänenkannattaja. Nyt yhdistys voi taas suuntautua johonkin muuhun.

Runouden koulukunnat ja aatesuunnat tuntuvat pitävän itsestään meteliä alkuvaiheessa, mutta myöhemmin mukana olleet vähättelevät ilmiötä ja korostavat oma yksilöllisyyttään. Miksi näin? Voidaanko puhua Jyväskylä School of Poetrysta ja eikö ole vain hyvä että runouden moottoreita löytyy muualtakin kuin Helsingistä?
Tuo varmaan johtuu ryhmädynaamisista syistä. Ryhmät pitävät itsestään meteliä alkuvaiheessa ja myös media tarttuu uusiin tulijoihin tässä vaiheessa. Myöhemmin toiminnan löytäessä uomansa, uho ja melu vähenee ja media kiinnostuu uusista asioista. Olen aina korostanut runouden monipuolisuutta. Ryhmädynaamisista syistä yksi yhdistys tai porukka ei usein voi edistää samaan aikaan monenlaista runoa. Erilaisia ryhmittymiä tarvitaan jo tästä syystä.

Nuorta Voimaa pidettiin 90-luvulla elitistisenä, filosofiaan uponneena kirjallisuuslehtenä, jolle haluttiin helpommin lähestyttävää vaihtoehtoa. Tuli&Savu kasvoi ensin alun vaatimattomasta monisteesta vuosikymmenen loppuun mennessä intensiiviseksi, kauniskasvoiseksi ja ärhäkäksi lehdeksi ja sittemmin pienen suvantovaiheen jälkeen tunnustusta ja arvostusta saaneeksi graafisesti moni-ilmeiseksi avantgarden lipunkantajaksi. Monien mielestä lehti on ollut jo pitkään elitistisempi kuin Nuori Voima koskaan. Mitä mieltä olet kehityksestä? Voiko ja haluaako lehti muuttua edelleen? Vai onko tämä vain perspektiiviharha? Tarkoitan että kun katsotaan kirjallisuus- ja kulttuurilehtien kirjoa kokonaisuudessaan sekä yhdistyksiä, blogimaailmaa, runotapahtumia ja omakustanteita niin voidaan ehkä nähdä toiminnan moninaisuus?
Itse olen sitä mieltä että Tulen tulisi jälleen uudistua sisällöllisesti. Muutokset tapahtuvat hitaasti.

Miten pienemmät kirjallisuus- ja kulttuurilehdet mielestäsi pärjäävät? Ovatko ongelmat tekijöiden vai rahan puutteessa?
Tekijät ovat tärkein lehtien resurssi. Ilman tekijöitä rahallakaan ei ole mitään merkitystä.

Nihilin kustannustoiminnassa käännösrunoudelle annettiin merkittävä osa, kunnes vähälevikkisen kirjallisuuden tuki lopetettiin. Mitä Nihilin käännöskirjaa pidät onnistuneimpana? Kotimaiset teokset keskittyivät esikoiskirjoihin, mikä sieltä on jäänyt erityisesti mieleen? Mitä jälkeenjääneille painoksille on tapahtunut, onko niitä vielä saatavilla? Mitä käännösrunoudelle kuuluu nykyisin?
En itse liitä käännöstoiminnan loppumista vähälevikkisen tuen loppumiseen. Tällä hetkellähän FILI jakaa vastaavaa avustusta. Toiminta loppui koska omat voimani vetää toimintaa loppuivat. Halusin tehdä myös jotain muuta elämässäni. Italia-antologia on Nihilin tärkeimpiä kirjoja, se jäikin viimeiseksi. Pauliina Haasjoen "löytäminen" on varmaan yksi keskeisin kotimaisten julkaisujen saavutus. Kirjoja on edelleen saatavissa. Esimerkiksi kirjamessuilla niitä myydään edullisesti. Käännösrunous voi huonosti. Sitä ei juuri julkaista enää. Asialle pitäisi tehdä jotain.

Turun ja turkulaisten runokeikkoja pidettiin värikkäinä. Vuosituhannen alussa erilaiset vastakkainasettelut liudentuivat ja runotapahtumia järjestivät monet tahot yhdessä. Uusin tekijä tapahtumien saralla on Harri Hertellin vetämä Helsinki Poetry Connection, jossa runon ja tekstin ulottuvuus esittäytyy ensisijaisesti auditiivisesti. Lavalla esiintyy niin sekä julkaisseita runoilijoita, räppäreitä, spoken word-artisteja että muusikoita. Melkoisen suosioon ovat saaneet open mic-osiot, joissa kuka tahansa voi tulla esittämään omia tekstejään ja keikoilla on rentoutta ja kohtaamisen tuntua. Onko tämä nimenomaan nuorimman sukupolven juttu ja oma alakulttuurinsa vai paluuta runouden ja tarinankerronnan alkujuurille? Onko rajanveto kirjoitetun ja esitetyn runouden välillä keinotekoista?
Minusta HPC on keksinyt pyörän uudestaan ja tehnyt siitä ilmiön Helsingissä. Minusta toiminnassa on olennaista juuri esittäminen - esitetään sitten mitä tahansa. HPC kanavoi uusia tekijöitä runouteen. Tämä on tärkeää. Klubit ovatkin erittäin suosittuja. Puheenomainen runous on yksi tämän hetken keskeisestä runoudesta.

Nihil oli Suomen ensimmäisiä internetiin menneitä runotoimijoita. Vaikka web ja digitaalisuus on muuttanut koko maailmaa monin tavoin, runoudessa ja kirjallisuudessa tämä on tuntunut siinä määrin että voisi puhua eräänlaisesta toiminnallisesta vallankumouksesta. On Nokturnoa ja erilaisia kirjoittajasivustoja, kirjallisuuskeskustelua käydään blogeissa ja Facebookissa, kirjamyynti siirtyy yhä enenevissä määrin verkkoon ja erityisesti tietoa tapahtumista ja toiminnasta on hyvin saatavilla. Miten tämä on vaikuttanut ”uuteen runouteen” ja kirjallisuuteen ylipäätään? Suomessa digikirjojen myynti on toistaiseksi vaatimatonta, mutta miten käy painetun kirjan tulevaisuudessa?
Digitaalinen ympäristö on tarjonnut ympäristön avantgarden uusvanhoille muodoille. Monia sadan vuoden aikana toteutettuja avantgarden keinoja toteutetaan nyt netissä. Se on tässä mielessä hedelmällinen ympäristö. Painetulla kirjalla ei ole mitään hätää. Runoutta ei varsinaisesti ole mielekästä siirtää kokonaan digitaalisiin ympäristöihin.

2000-luvun runouden sanotaan elävän renessanssia? Näkyykö tämä diversiteetti myös painettujen kirjojen arvostuksessa ja arvotuksessa vai onko kyseessä enemmän runon erilaisten ilmenemismuotojen moninaisuus ja sosiaalinen liikehdintä? Tuli&Savu n:o 1/2009 antoi ymmärtää että paradigma on muuttunut. Miten ja mistä perspektiivistä? Onko asia näin yksioikoinen?
Sen ajan kun olen ollut mukana runouden maailmassa, on ollut koko ajan runobuumi. Erilaiset ilmiöt nousevat etenkin median tarpeista esille. Varsinainen ja oikea muutos tapahtuu huomaamattomammin. Tähän ei tiedotusvälineet juurikaan kiinnitä huomiota. Tällä hetkellä tapahtuu epäilemättä runouden alueen laventumista: tarvepainatus on tehnyt julkaisemisesta helppoa ja runoilijoita tulee henkilöistä joilla on aikaisempaa moninaisempi tausta. Perinnetietoisten runoilijoiden määrä on vähentynyt. Paradigma on muuttunut mutta se ei koske kaikkia runoilijoita. Kovaäänisen kokeellisen runon rinnalla tapahtuu muutakin runouden muutosta.

90-luvun lopussa silloinen WSOY:n kustantaja Touko Siltala oli kovasti närkästynyt siitä, että media antoi ”pienkustantajalle” sananvaltaa ikään kuin kyseessä olisi oikea kustantaja. Nykyään Touko Siltalaa itseäänkin voisi luonnehtia pienkustantajaksi, olkoonkin että Siltala kustannus pelaa varmoilla ja vakiintuneilla nimillä. Onko suhtautuminen pieniin yrittäjiin muuttunut viidessätoista vuodessa?
Kustannusmaailmassa on tapahtunut paljon muutoksia. 1990-lukulaisten pienkustantajien (substanssiosaajien vetämät kustantajat) rinnalle on tullut kustantamisen kovat ammattilaiset ja usein myös taloudellinen ajattelu. Siltala ja Teos on näistä hyvä esimerkki. Avainkin mutta siinä tapahtuu jälleen muutoksia kun Avaimen vetäjä Anna-Riikka Carlsson siirtyy WSOY:yn. Suhtautuminen on muuttunut mutta erityisesti siksi että näitä superkustantajia on syntynyt.

Melkoista parranpärinää on 2000-luvulla aiheuttanut runokritiikki, lähinnä suhtautumisessa uuteen runouteen (kokeelliseen) ja myös perinteisempään. Missä määrin näet kustantajan tai runoilijan nimen vaikuttavan asiaan?
Ntamo voidaan ohittaa kaikessa kepeästi riippumatta kirjojen laadusta. Markkinointikoneistojen merkitys on kyllä tärkeää runoilijan teossa.

Muotoillaan sama kysymys uusiksi: näkyvätkö nämä nimet tai asetelmat kirjallisuuspalkinnoissa ja apurahoissa runouden kohdalla?
Ilmeisesti. Kirjoitin asiasta Kiiltomatoon pääkirjoituksen jonka mukaan WSOY:n, Otavan, Tammen ja Teoksen runoilijat vievät noin 90 % kaikista palkinnoista. Apurahat jakaantuvat tasaisemmin.

Runokustantajista Nihil Interit, Savukeidas ja Sana-Sato ovat olleet yhdistyksiä ja sittemmin muuttuneet osakeyhtiöiksi. Onko tämä luonteva/väistämätön kehitysvaihe ja miten pienellä aloittelevalla kustantamolla on ylipäätään pärjäämisen edellytyksiä? Aiemmin LIKE ja nyttemmin Sammakko ovat kasvaneet pienestä keskisuureksi kustantamoksi, toisaalta Kullervo Kustannus kaatui alkuunsa. Onko taustalla kova työ, erikoistuminen vai liikemiesvaisto, ehkä kaikkia näitä?
Kustannusliike Nihil Interit ei ole koskaan ollut osakeyhtiö: se on ollut minun toiminimeni. Pelkästään runoutta kustantamalla ei mikään kustantamo elä. Kun kustantamossa tämä todetaan, alkaa toiminta joka syö lopulta runokirjojen tilan.

Aiemmin ison kustantamon nielaisemiseksi joutuneet toimijat on sulatettu emoyhtiöön ja ne ovat kadonneet kokonaan. Avain kustannus jo luopui kaunokirjallisuudesta. Kun Bonnier osti Tammen, talosta sai lähteä parikymmentä työntekijää. Miten käy WSOY:n? Muusta talouselämästä tuttu kilpailijoiden eliminointi yritysostoilla ja omistuksen keskittyminen jylläävät kirjallisuudessakin. Mitä se merkitsee sisällön suhteen ja mikä kustantamo on seuraava uhri?
Luulen että Tammen ja WSOY yhdistyminen tapahtuu jossain vaiheessa. Esim. kymmenen vuoden sisällä.

Poesian ohella nykyrunon lipunkantajana voidaan pitää Leevi Lehdon ntamoa, jota hän on nimittänyt omaksi käsitteelliseksi taideteoksekseen. Anarkistinen kustannusrakenteiden ravistelu ja julkaisu/kirjailijakynnyksen alentaminen voi olla terveellistä, mutta heittäytyvätkö (uudet) kirjailijat tähän kuvioon ja sen luomaan ikään kuin kolmanteen sektoriin ja nimikemäärän kasvun luomaan inflaatioon tietoisesti? Kritiikin ja huomion puute eivät aja kirjailijan asemaa, vai onko kyse sittenkin viidakon laista, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa isommat kustantamot sitten keräävät rusinat pullasta? Vai pitäisikö meidän yksinkertaisesti vain tarkistaa näkemyksiämme kirjallisuuden erityisluonteesta (taide) ja tehtävästä?
Inflaatio on nyt ainakin toteutunut tosiasia. Ntamon julkaisuista nousee muutamia tekijöitä esille ja heillä on ilmeisesti jotain annettavaa myös runoudelle. Ongelma on myös siinä, että ntamo tuottaa tilanteen jossa käsikirjoitusta ei malteta työstää ja kirjoittaa uudestaan. Monet tekijät vastaavat tähän että heidän tarkoituksenaankin on tehdä nopeasti julkaistavaa runoa. Minun näkökulmastani se tuottaa vain keskinkertaista runoa jonka mahdollisuuksia ei ole hiottu loppuun. Voi olla että ntamo kasvattaa uuden sukupolven tekijöitä jotka odottavat samaa nopeutta myös muualla kirjallisessa maailmassa, apurahasysteemissä yms. Ja kun tämä ei toteudu, tapahtuu lamaantuminen.

Kirjailijoilta on alettu vaatia brändäystä ja tuotteistamista. Kuristetaanko kirjailijat jatkossa yrittäjyyden pakkokaapuun (kuten muussakin työelämässä), jossa vain mediaseksikkäät ja megamyyntiin yltävät ovat ”oikeita” kirjailijoita?
Brändäys on toki kuulunut aina kirjallisuuteen. Saarikoski ja Melleri ovat hyvin brändättyjä tekijöitä puhumattakaan Leinosta, Kailaasta ja Sarkiasta. Ilmiöstä tuli keskustelun aihe siksi että WSOY:N pomo sattui tästä puhumaan. Kaupallisesti toimiva brändäys tulee auttamattomasti kaventamaan runouden kirjoa.

Miten olet viihtynyt Italiassa ja millaisena sikäläinen kirjallisuuselämä näyttäytyy?
Italiassa olen melko vähän tekemisissä paikallisten kirjallisten tahojen kanssa. Enemmän tapaan siellä tekijöitä muualta maailmasta, lähinnä kyllä kuvataiteilijoita.

Mistä tämä loputon tekemisen energia? Olet verkostoitumisen mestari, mikä varmasti auttaa paljon, mutta miten saat akkusi ladatuksi, eikö burnout uhkaa? Voitko sanoa kaikkia projektejasi onnistuneiksi ja onko vielä jotain tekemättä?
Alkuvaiheessahan tämä kaikki vielä on. Vastahan tässä on vähän pintaa raapaistu. Omalle työskentelytavalleni on luonteenomaista tehdä asioita yhdessä muiden kanssa. Täysin yksinäinen tekeminen, sankaritoiminta, ei ole minulle tyypillistä. Minua kiinnostaa käynnistää prosesseja ja katsoa mihin nämä johtavat. Välillä homma onnistuu ja välillä ei. Ei jää miettimään epäonnistumisia kovinkaan kauaksi aikaa. Onnistumisia on riittävästi. Vaihtelu myös virkistää.


Wikipedia
Facebook