Suhtaudun hieman skeptisesti teoksiin joita ei oikeastaan ole nimetty kuin kategoriallaan, vaikka asia ei niin tavaton olekaan. Runokokoelmahan on jo määritelmällisesti kooste, jonka yksikkö on runo. Miksi siis vaatia teemaa tai yhdistävää nimeä näille yksittäisille olioille. Anhavan kolmas kokoelma 36 runoa (1958) pyrkinee jonkinlaiseen (sisäpiirin) vitsikkyyteen, sillä numeroituja runoja on 37, oikeastaan enemmänkin, sillä runo n:o 12 on pikemminkin sarja yksittäisiä runoja kuin osiin jaettu runokokonaisuus.
Alustava selailu tuo esiin niukkaan ilmaisuun pukeutuvan yhtenäisen kielikäsityksen. Mutta vähitellen kokonaisuus tarkentuu: joukkoon mahtuu mm. muutama aforismiksi miellettävä teksti, pari pitkän lauseen edustajaa, yksi proosaruno sekä muutamia kokeiluja, joita voisi aikakauteensa suhteuttaen pitää avantgardistisina. Runo 20 on peiliruno, jonka puolivälissä teksti lähtee kuroutumaan takaisin alkuun päinvastaisessa järjestyksessä. Runo 21 on sanaluettelo joka päätyy toistamaan sanoja sisällys ja muoto, edeltävät sanat edustavat lyhykäisyydessään ikään kuin klassisia ja/tai mutu-esteettisiä arvoja. Tyylipuhdas postmoderni ironian läpitunkema runo! Runo 22 jatkaa ironista vittuilua leikkimällä ”kauneudella” ja riimittelyllä, jonka huipentumana voisi pitää laulun vastinpariksi asettuvaa ”vaulua”.
