tosiasioita minusta

Kalevi Seilonen julkaisi omakustanteen jo vuonna 1959, mutta kuten tapana on, esikoiskirjana pidetään kustantamon kautta tullutta kirjaa. Seilosella se tarkoittaa 1965 ilmestynyttä Tosiasioita minusta. Nimi antaa jo osviittaa teoksen luonteesta, sillä runoissa esiintyvät minä&Seilonen ovat vain poetiikan välineitä eikä niillä ole mitään tekemistä keskeislyriikan kanssa. Mikäli teosta haluaa ajatella yhteiskunnallisena, niin se on sitä pikemminkin anarkistisena iloitteluna, eräänlaisena absurdina vapauden – miksei myös poetiikan – manifestina. Seilonen ei kuitenkaan julista, vaan antaa runoutensa juosta pidäkkeettömästi, välillä edellisen lauseen mielleyhtymää jatkaen, mutta enimmäkseen luettelomaiseen väitelauseen estetiikkaan tukeutuen. Jännite syntyy tällöin peräkkäisten lauseiden välisestä kitkasta tai merkityskokonaisuutta ajatellen lauseiden erilaisten perspektiivien synnyttämästä synteesistä, mielikuvasta, ideasta. Muutamissa tarinallisemmissa kohdissa uidaan surrealismissa.

Hauska on ehkä väärä sana kuvaamaan teosta (joskin monia yksittäisiä runoja), mutta jotain hervotonta ja maailmaa nyrjäyttävää siinä kieltämättä on. Ehkäpä raikas ja konstailematon voisivat olla käyttökelpoisia määreitä. Ajatus täysin omalakisesta poetiikasta on houkutteleva, sillä en osaa yhdistää näitä rivejä aikalais- tai vanhempaan runouteen, mutta jostain ne juuret yleensä löytyvät. Voisiko vaikutteita löytyä vaikka kirjallisuudessa harvoin mainituista ekspressionismista ja naivismista? Toiseen suuntaan katsottaessa eli myöhempien aikojen runouksista pomppaavat esille ainakin Charles Cimicin surrealistinen runo Katolle puhumista (lähinnä pitkän lopetusrunon Kalevi Seilosen kauneimmat lauseet myötä, tosin Cimicin runo on paljon jännitteisempi) sekä Juhani Ahvenjärven Hölkkä (1992) ja Jukka Viikilän Runoja (2008), Jälkimmäisissä on Seilosta kerronnallisempi ote,  mutta samankaltainen absurdi asento. Hölkän vihjaileva kantaaottavuus ja kafkamainen, fragmentaarinen allegorisuus on kyllä nerokkuudessaan omassa kastissaan, mikäli geniuksesta nykyisin on edes lupa puhua.

aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen

Pakkomielteisiä näkyjä myöhäisteinin maailmasta

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (I am going to Clone Myself Then Kill the Clone and Eat It, 2009, 2012). Suom. & jälkisana V. S. Luoma-aho. 119 s. Poesia 2013.

Tuntemattoman maailman ja vieraan estetiikan lähestyminen vaatii avaraa mieltä. En tiedä Sam Pinkistä mitään. Suomentaja V. S. Luoma-aho puhuu jälkisanoissaan kokoelmasta kirjoituksia, mutta näen asian toisin. Vaikka Pink käyttää myös dialogia ja kerronnallisia ratkaisuja, hänen teksteistään puuttuvat proosalle tyypillinen tarina ja juoni. Ja koska runous voi vaivatta käyttää ja muokata eri lajeja ja tyylejä ynnä kaikenlaista ainesta, voin hyvällä omallatunnolla puhua runokokoelmasta.

Mutta jotta voisi puhua avantgardesta, voisi olettaa kirjoittajalla olevan yhteys sen perinteeseen. Vaikka jonkinlaista kosketuspintaa löytyy esimerkiksi Russel Edsonin ja Henri Michaux’n sekä kaukaisemmin Charles Cimicin tuotantoon, rohkenen epäillä perinteen tuntemusta. Flarfiin verrattuna Pink tuntuu hyvinkin vilpittömältä ja omaan luontaiseen kielirekisteriinsä luottavalta, mikä on siinä mielessä piristävää, että nyt ei lainata tekstimassaa muualta mielessä ironia tai latteuden ylevöinti.