Teoksen avaa yksittäinen runo, Ota nämä koteloidut sanat. Näen sen eräänlaisena introna, jossa esitellään teoksen teemoja ja tyyliä, alkusoittona joka näppäilee sävelillään ensitahdit aikalaislukijan löytää uusi kieli ja sanomisen mieli, maailman kielellistäminen jossa sana muuttuu lihaksi.
Kirjan ytimenä toimii toisen osaston kuusiosainen Kambri – sarja merestä ja eläimistä. Runot piirtävät eräänlaisen minihistorian evoluution alkuhämäristä ihmissuvun ilmestymiseen ja synkkiin nykyisyys- ja tulevaisuuskuviin. (teoksen avausruno istuisi todella napakasti tämän osaston alkuun ja sellaisen sen luenkin) Kulttuurihistoriallisena matkana asia konkretisoituu ensimmäisen runon kulkemisena – kuljetaan läpi aikojen ja maisemien ja tekstin, kulkijana esihistoriallinen ihminen joka on jo kadottamassa eläinten viisauden. Erityiseksi kielen tekee verbien perusmuoto, joka tässä yhteydessä muuttuu aktiiviseksi ja kasvattaa sisäänsä niin preensensin, futuurin kuin konditionaalinkin aihiot. Näkisin tämän eräänlaisena ehdotelmana, johon suomen kielioppi ei ole tähän päivään mennessä löytänyt vastausta. Tietyllä tapaa rohkeana voisi pitää myös tieteellisen maailmankuvan suodattaminen tekstiin aikana, jolloin olemassaoleva tieto on ollut jossain määrin kristillisen teologian puristuksissa.
