Teoksen avaa yksittäinen runo, Ota nämä koteloidut sanat. Näen sen eräänlaisena introna, jossa esitellään teoksen teemoja ja tyyliä, alkusoittona joka näppäilee sävelillään ensitahdit aikalaislukijan löytää uusi kieli ja sanomisen mieli, maailman kielellistäminen jossa sana muuttuu lihaksi.
Kirjan ytimenä toimii toisen osaston kuusiosainen Kambri – sarja merestä ja eläimistä. Runot piirtävät eräänlaisen minihistorian evoluution alkuhämäristä ihmissuvun ilmestymiseen ja synkkiin nykyisyys- ja tulevaisuuskuviin. (teoksen avausruno istuisi todella napakasti tämän osaston alkuun ja sellaisen sen luenkin) Kulttuurihistoriallisena matkana asia konkretisoituu ensimmäisen runon kulkemisena – kuljetaan läpi aikojen ja maisemien ja tekstin, kulkijana esihistoriallinen ihminen joka on jo kadottamassa eläinten viisauden. Erityiseksi kielen tekee verbien perusmuoto, joka tässä yhteydessä muuttuu aktiiviseksi ja kasvattaa sisäänsä niin preensensin, futuurin kuin konditionaalinkin aihiot. Näkisin tämän eräänlaisena ehdotelmana, johon suomen kielioppi ei ole tähän päivään mennessä löytänyt vastausta. Tietyllä tapaa rohkeana voisi pitää myös tieteellisen maailmankuvan suodattaminen tekstiin aikana, jolloin olemassaoleva tieto on ollut jossain määrin kristillisen teologian puristuksissa.
Myöhäiset kirjat (kolmas runo) tiivistää tunnetun historian seuraavasti. ”sillä takana tulevat viekkaat eläimet, jotka / ovat vapauttaneet kädet ja ja nousseet kahdelle jalalle / -- / he ovat ahkerat eläimet, heillä on etevät sormet, / jotka osaavat laskea viiteen ja virittää kielen, / ei soittimeksi vaan surmaamista varten”. Neljännessä runossa (Kuun leikit) kuu tuntuu asettuvan yksityiseksi symboliksi: pahan vertauskuva, kohtalo (tähtimerkit?) tai patriarkaalinen tuhovoima. Mielenkiintoinen on se rooli mikä kuulla vetovoimansa ja vuorovesien myötä on ollut evoluution kehittymisessä ja tämän rinnastuminen mahdollisiin symbolitulkintoihin. Viides runo (Oi pimeys) kyseenalaistaa edelleen yhtä jumaluutta ja ihmisen paikkaa kyseisessä hierarkiassa. Alun ihmettelystä (maailman/luonnon tarkoitus) runo etenee vetoomukseksi eläinten puolesta: animistinen sielukäsitys huipentuu karman lain ja jälleensyntymisen tarjoamiin kuviin. Kahdesta viimeisestä runosta välittyy epävarmuutta, loputtomuutta ja paluuta alkuun, ehkä kaiken toistumiseen, sykliseen maailmankuvaan?
Mannerin yhteiskunnallisuus tulee harvoin mainittua tämän teoksen yhteydessä. Jotain aikakaudesta kertoo sekin, että neljäs osasto Mustat runot nousi kynnyskysymykseksi ja sai Mannerin vaihtamaan kustantajaa. Englantilaisen Ruth Ellisin kuolemantuomio 1955 on mitä ilmeisemmin saanut Mannerin raivoihinsa, vaikka sitä ei itse runoista huomaa. Niissä yhdistyvät myötätunto, draama, satiiri ja turhautuminen ihmisen tekoihin. Manner hyökkää kuolemantuomiota, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, oikeuslaitoksen kylmyyttä ja tekopyhyyttä sekä kristillistä verenjanoa ja kaksinaismoraalia vastaan. Maailma on haluton humaaniin muutokseen ja tuomarit tyydyttävät tylsää elämäänsä valta-asemallaan ja aistillisin nautinnoin. Jo aloitusrunossa (Oikeusjuttu) tulee selväksi maailman luonne: ”joissa syylliset tuomitsevat syyllisiä, / joissa syylliset tuomitsevat syyttömiä / ja kaikki tuomitsevat kaikkia, päättymättömästi”. Sarjan päättää käännös Folke Isakssonin hienosta eläytyvästä runosta Enkeli.
Yksi Mannerin tuotannon läpäisemä teema on yksinäisyys, joka hänellä muuttuu kysymykseksi olemassaolon perusteista ja kirjoitukseksi kirjoitukselle. Siitä tulee suorastaan tunnustuksellista muutoin itsensä tekstistä häivyttävälle runoilijalle. En täysin hahmota miksi teemasta on kokoelmassa kaksi osastoa. Näistä Leikkejä yksinäisille on se olennaisempi. Romanttissävyinen keskeislyyrinen minä samaistuu eläimiin ja kirjoittaa minuuttaan auki moninaisen kuvaston kautta. Tietoisuus teeman ja tekstiä uhmaavan pateettisuuden vaaroista tuodaan esille eleettömän (itse)ironisesti: ”Miten koomillista / murhe onkaan täällä”. Sarjassa on muutamia Mannerin hienoimpia ja arvattavasti luetuimpia runoja, kuten ”Olen väsynyt olemaan vahva”, ”Sade avaa korvat nukkujalle” ja ”Teen elämästäni runon, runosta elämän”. Yksinäisyyden ote on niin vahvaa, että vasta kolmekymppinen minä väittää: ”Olen tullut vanhaksi”, olkoonkin että hän viittaa sillä vaatimattomaan elämään ja osaansa tyytymiseen. Runo jatkuu hieman lohdullisimmissa ja kohtalonomaisissa södergranilaisissa merkeissä, jossa paperinhauras talo: ”joka näköjään nukkuu, / mutta tuulisina öinä kohoaa pois, / purjehtii avaruudessa kuin kevyt laiva tähdestä tähteen, / luotsina uskallus, lyhtynä kuu / ja karttoina eläinten merkit:”
Kirjan päättävä Lapsuuden hämärästä on pitkä runoelma, joka saattaa uuvuttaa kärsimättömän lukijan. Kyseessä on ylistys lapsuudelle, sen viattomuudelle ja välittömyydelle, hetkessä elämisen kyvylle, leikille ja mielikuvitukselle, niiden katovaisuudelle aikuisuutta kohti käydessä. Lapsi maksaa viattomuudestaan kovan hinnan: olla aikuisten armoilla, hänen yllään roikkuu alati kasvava tietoisuuden varjo: maailman pahuus lähestyy. Kaikki inhimilliset ja fysikaaliset elementit kietoutuvat toisiinsa muodostaen vallitsevasta imerfektistä huolimatta preesens-tilan, jossa kaikki aika on yhtaikaa läsnä. Lapsen paradoksi on kasvaa aikuiseksi, ihmisen rationaaliseksi: ”ja surin siipiäni, jotka minulla oli kerran ollut / mutta jotka olin kadottanut, koska olin ahne / ja tahdoin tulla kädelliseksi…” Luulisin että runoelman anti antautuu paremmin vasta useiden lukukertojen jälkeen.
Osastossa Läpäisy käydään läpi niin musiikin kokemuksellisuutta kuin sen yhteyttä maailman tapahtumiseen ja Mannerin omaan kirjoittamiseen. Jälkimmäisestä tunnettu esimerkki on (Johan Sebastian) Bachille omistettu runo, jossa virran kivet järjestyvät silloiksi ja kaupungin sisällä on toinen kaupunki, kunnes lopulta portit avautuvat ja toteutunut mosaiikki läsnä. Toisaalla muistetaan myös muita suurmiehiä, Spinozaa ja Descartesia, josta todetaan: ”Sanokaa että filosofia on yksinäisyyttä / ja yksinäisyys kylmyyttä ja kuollut ruumis, / joka parittelee järjen kanssa…” Manner taistelee alistettujen eläinten puolesta ihmisen kylmää järkeä vastaan. Otit planeetan on vähän huomioitu omistus Erik Lindegrenille, tästä tarkemmin joskus tuonnempana.
Mitä tästä kaikesta päällimmäiseksi jää mieleen? Klassikko on kestänyt hyvin aikaa: Tämä matka on loistelias edelleen, täynnä jouhevaa kuvallisuutta, eloisia lauseita ja liikkeen voimaa, mielikuvituksen ja todellisuuden synteesiä. Teoksessa vilahtaa myös rohkeaa yksityistä symboliikkaa. Akateemisen tutkimuksen esiinostamat tyylillisten keinojen moninaisuudet pikemmminkin hienovaraisesti rikastavat kuin rikkovat ilmaisua. Kieli palvelee ajoittaisessa koristeellisuudessaankin lukijan kohtaamisen mahdollisuutta. Eri runojen ainekset toistuvat ja keskustelevat keskenään luoden kokonaisuudelle yhtenäisen ilmeen. Kieltä uusitaan rikkomalla kielioppia, mukana myös murretta, riimittelyä ja sanojen tietoista väärinkirjoittamista. Oma kritiikkini kohdistuu lähinnä Mannerin kirjoituksen päättymättömyyteen (luen Koottuja runoja Tämän matkan rinnalla) joka toisinaan saattaa viedä runoa huonompaan suuntaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti